Saavuin Brysseliin kolme viikkoa sitten. Elämä täällä on ollut hyvää.

Alun perin tarkoitukseni oli tehdä reilun viikon pituinen kierros akselilla Helsinki-Budapest-Bryssel-Tampere, mutta kun eteeni tarjoutui tilaisuus viettää Belgiassa 5 päivän sijaan 26 päivää, tartuin syöttiin. Ensin olin muutaman päivän hukassa Unkarissa, sitten palasin hetkeksi au pairiksi. 

Hostpapani irvisti kuullessaan, että vietän kuukauden mittaisen kesälomani au paireillen. Täytyy olla aika omistautunut, jos todella haluaa viettää kesän ainoat vapaaviikkonsa näissä puuhissa. Irvistin takaisin myhäillen. Myönnettäköön, että jo toisena päivänä mielessäni häivähti katumus siitä, mihin olinkaan lupautunut.

Toisaalta elämä Brysselissä on irrottanut tehokkaasti arjesta Tampereella. Olen tutkinut ympäristöäni samanlaisella innolla kuin tänne pari vuotta sitten saavuttuani. Kaupunki on kerännyt takaisin kaiken uutuudenhohdon, joka sen yllä hehkui, kun ensimmäisen kerran tutustuin siihen. Jopa vohvelit maistuvat paremmalta kuin ennen. 

Nukun samassa sängyssä kuin ennen ja kaadan aamiaispuurooni samanmerkkistä mysliä kuin aiemminkin. Nyanssitasoa lukuunottamatta kaikki on entisellään. Tuttu arki on imaissut mukaansa nopeasti, ja tuntuu siltä, ettei lähdön ja paluun väliin mahtuneita kuukausia olisi koskaan tapahtunutkaan.

Sisälläni läikähti viime viikolla, kun kotikadun varrella putiikkiaan pitävä kampaajarouvakin muisti minut ja kyseli kuulumiseni. Sama rouva raahaa aina hiljaisina hellepäivinä aurinkotuolin kadulle liikkeensä ulkopuolelle ja parkkeeraa itsensä paisteeseen chick lit -opuksen kanssa. 

Olen joutunut väistelemään koulubussipysäkillä ruotsalaismummoa, joka tarttui minuun iloisesti kiinni kuultuaan, että olen pohjoismaista ja osaan ainakin teoriassa puhua hänen kieltään. Toisaalta olen samalla bussipysäkillä luopunut omasta tilastani ja ottanut ilolla vastaan tarjouksen paikasta tuntemattoman äidin sateenvarjon alla. Onnistuin keskustelemaan ranskaksi muustakin kuin säästä (Säästä puhuminen täällä on naurettavan helppoa, kun on vain kaksi vaihtoehtoa. Sanon il pleut, kun sataa, ja il drache, kun sataa kaatamalla).

Paluu ei sujunutkaan niin ruusuisesti kuin olin kuvitellut: ensimmäisen vapaan viikonlopun koittaessa huomasin tuhertavani itkua. Koko kaupunki oli käytettävissäni, mutta minulla ei ollut ketään, kenen kanssa lähteä kokemaan sitä. Minun ihmiseni ovat jo jättäneet Brysselin. Onneksi pian kyyneleiden kuivuttua sain seurakseni vatsataudin, jonka kanssa vietin loppuviikonlopun neljän seinän sisällä.

Myöhempinä viikkoina sain satunnaista seuraa vähän sieltä sun täältä, mutta samalla huomasin jopa kaipaavani yksinoloa. Tunne vain vahvistui vietettyäni erään sunnuntai-iltapäivän paikallisen oppaan seurassa: kotiin päästyäni totesin, että nuokin hetket olisi voinut käyttää paremmin.

Seuraavan viikonlopun vietin täysin omissa oloissani, mikä oli ihan virkistävää. Matkustin Bruggeen ja turisteilin kolmen kamerani kanssa tuntikausia kanaalien varsilla. Etsiydyin Brysselin kauneimpiin puistoihin, joista yhdessä päädyin kuuntelemaan tunisialaismiehen kliseisiä elämänohjeita. Follow your dreams, hihkaisi mies vastaukseksi minun bonne journeéseeni.

Bryssel-aikani toinen aikakausi päättyy muutaman päivän päästä. Tällä hetkellä sekään ei huoleta. 

Asuessani Brysselissä aikataulutin viikkoni tiettyjen rutiinien mukaan. 

Tiistaisin tapanani oli nousta hieman ennen kahdeksaa, suorittaa joka-aamuiset keittiön siistintätoimet, syödä puuroa myslillä (oudon kiehtova yhdistelmä, johon en ole jostain syystä turvautunut kertaakaan Suomeen paluuni jälkeen) ja lopulta, hieman ennen aamuyhdeksää, lähteä pikakävelemään kohti metroasemaa.

Tänään heräsin Belgian aikaa klo 5.50. Jätin sänkyni petaamatta, kirosin 15 asteen pakkasta ja söin aamupuuroni mustikoilla ja kauramaidolla. Lähdin polkemaan kouluun tapani mukaan liian myöhään, mutta myöhästyin aamun ensimmäiseltä tunnilta vain minuutin tai pari. 

Harrastan usein turhaa jossittelua ja järjettömiä ajatusleikkejä. Vuosi sitten yhteishakulomakkeita täytellessäni mietin, missä olisin vuoden päästä siitä hetkestä. Mitä tekisin, olisiko elämäni merkittävästi erilaista? 

– – 

Jos olisin ollut Brysselissä tänään ja tehnyt täsmälleen saman rutiinin kuin joka tiistai viime kevään ajan, olisin matkustanut metrolla kello yhdeksän ja puoli kymmenen välillä kohti keskustaa. Olisin seissyt metromatkan täpötäydessä vaunussa, ehkä vilkuillut uutisotsikoita Metro-lehdestä jonkun kanssamatkustajan olan yli. 

Merode, Schuman, Maalbeek, Arts-loi. 

Olisin jäänyt pois Arts-loilla, yrittänyt olla jäämättä määrätietoisesti harppovan salkkukansan alle yrittäessäni löytää oikean uloskäynnin. Askeltanut pitkin Rue de la Loita kohti kulttuurikeskusta, jossa kokoonnuin tiistaiaamuisin muiden ulkomaalaisten kanssa juomaan teetä ja keskustelemaan rikkonaisella ranskallani. 

Tänään matkani ei olisi ollut samanlainen kuin joka tiistai. Lukuisten muidenkaan matka ei ollut. Vartin yli yhdeksän paikallista aikaa Maalbeekin metroasemalla räjähti. Tuntia aiemmin lentokentällä räjäytettiin kaksi pommia.

– – 

Kyllähän vaaran uhka leijui ilmassa koko ajan. Huolestuneita muistutuksia suurkaupungin vaaroista kaikui sieltä täältä. Älä avaa ovea tuntemattomalle, älä liiku öiseen aikaan tietyissä osissa kaupunkia, älä kerro nimeäsi tuntemattomille. Lista jatkui loputtomiin. 

Mitä minä tein? Naureskelin jokaisen EU-huippukokouksen myötä väliaikaisesti tiukennetuille turvatoimille. Huokailin kuullessani pommiuhkauksista, joiden vuoksi metroasemia suljettiin: joko taas? Hymähdin aina kun näin poliiseja partioimassa sankoin joukoin Gare Centralella. Eivät näyttäneet kovin kiireisiltä. 

Vasta Pariisin iskujen jälkeen tajusin, millaisessa kuplassa olin saanut oman Bryssel-vuoteni viettää. Suurkaupungin mahdollisuudet syrjäyttivät sen uhkat. Minun aikanani oli vain loputtomasti vohveleita, nuokkuvia joutsenia lähipuistossa aamukasteen aikaan ja joka viikonlopuksi suunniteltuna uusi reissukohde jonnekin päin Belgiaa tai sen naapurimaita. Pariisin jälkeen uhka Brysselin yllä kasvoi todelliseksi. Tänään siitä uhkasta tuli totta.

Enää ajatus viime vuoden turhaan kiristetyistä turvatoimista ei naurata.  Minun kotikaupunkini on nyt riekaleina, ja sen kursiminen kokoon kestää pitkään. Pelottaa, mutta ihan kauheasti en haluaisi pelätä.

Siitä ajatusleikistä vielä; mikä onni, että ostin lennot Brysseliin jo viime viikolla. Tällä viikolla olisin saattanut epäröidä varaukseni kanssa. Nyt mitään ongelmaa ei ole – parin kuukauden päästä on mentävä, vaikka vähän jännittäisikin. Elämä jatkuu.