You know me well

Lennän ensi viikolla Suomeen.

Syksy on mennyt vikkelästi, jäniksen loikkia. (Lähipuistosta löytyy muuten ihan mittava citykanipopulaatio, mutta ketut ovat kansoittaneet kadut kyllä ihan kunnolla. Erään iltalenkin aikana tässä taannoin taisin bongata yli 10 repoa.)

Suunnitelmat kevään suhteen ovat vielä kovin auki. Joo, no Finski lennättää minut takaisin tammikuun alkupuolella, jolloin vastassa on hostien lisäksi myös uusi perheenjäsen, jota varten täytyisi varmaan opetella piilottamaan kengät lattiaa turvallisempaan paikkaan ja harjoitella kakkakikkareiden keräilyä. Vastuu pienestä koiravauvasta vähän kuumottelee, sillä huonekasvitkaan harvemmin pysyvät kovin kauaa elinvoimaisina hellässä huomassani. (Itse asiassa taisin juuri tappaa yhden kasvin huoneestani, kun saatoin unohtaa antaa sille valoa pariin kuukauteen. Sattuuhan sitä…)

Keväämmällä täytyisi varmaan tehdä päätöksiä siitä, missä paikkakunnalla haluaisin aloittaa opiskeluni ensi syksynä. Tyytyäkö jo vastaanotettuun opiskelupaikkaan Jyväskylässä vai yrittääkö vähän enemmän tosissaan Tampereelle. Jättääkö Belgia keväällä vai kesän puolella, ja mikä tärkeintä – viettääkö kesä vedellen lonkkaa vai yrittääkö löytää jostain jotain puuhaa, jotta sitten olisi mahdollisuus asua ja elää inhimillisissä olosuhteissa yliopistohaahuilun aikakauden alkaessa.

Tuntuu kummalta junnata täällä paikallaan, kun kaverit Suomessa kiiruhtavat elämässään eteenpäin kovaa vauhtia, opiskelevat, valmistautuvat tulevaan, tekevät suunnitelmia. Minä tienaan palkkani kokoamalla piparitaloja ja pelailemalla Afrikan tähteä (ja ok, jotta ei kuulostaisi liian täydelliseltä, niin tämän lisäksi kotitöitä kertyy ihan kiitettävästi ja pyykkivuoren valloittaminen pistää ajoittain kyllä puuskututtamaan) ja elämäni suurimmat päätökset ovat suuruusluokkaa minkähän patongin sitä valitsisi seuraavaksi Exkissä. Pistää vähän nolottamaan tällainen taantuminen. Vastahan ravasin vimmattua vauhtia pikaruokatyöpaikan ja lukion väliä ja valmistauduin olemaan Vastuullinen Aikuinen.

Toisaalta en kadu tippaakaan päätöstäni pitää välivuosi. Nukun paremmin kuin ehkäpä koskaan aiemmin elämäni aikana (seriously, olin jo hyväksynyt sen faktan että en koskaan tule nukkumaan öitäni normaalin ihmisen tavoin. Enkös sitten täällä alkanut uinua pitkiä, yhtenäisiä unosia kuin mikäkin tukki.), olen jopa yrittänyt elvyttää vuosikausiksi vähemmälle jäänyttä lukuharrastustani, ja jokainen reissu ruokakauppaan on edelleen seikkailu, johon on syytä suhtautua lapsenomaisella innolla.

Kello lyö pian kahta ja tekstin punainen lanka taisi umpisolmuuntua jossain ensimmäisen kappaleen tietämillä. Koko syksy on mennyt huisin nopeasti, mutta nyt nämä pari viikkoa joululomaan tuntuvat matelevan hitaammin kuin ruuhkametro Meroden ja Schumanin välillä kielikurssiaamuisin (remontin takia nopeusrajotus tuolla välillä on jotain 20km/h luokkaa, raastaa hermoja kiireisinä päivinä (eli siis joka päivä, koska olen aina myöhässä)), mutta eiköhän tästä vielä selvitä.

Ruokaikävää potevan au pairin toivelistauksia kotiväelle epätoivon hetkellä.