Valehtelisin, jos väittäisin
…ettei paluu Belgiaan olisi vituttanut.
Vielä viime maanantaina, lähtöpäivän aamuna, hengitin sisääni kirpeää Tampere-ilmaa ja mietin, mitä ihmettä oikein ajattelinkaan, kun joululoman lentolippuja syksyllä varatessani pohdin tosissani palaavani Brysseliin jo ennen vuodenvaihdetta, kun tuo Suomen kamaran kotiseutu on niin tylsä ja kaikkea. Ehh, kuinka väärässä voikaan ihminen olla. Kyllä Tampereella vain on hyvä ihmisen elää ja olla.
Arki ja velvollisuudet kuitenkin kutsuivat, joten viime hetken tuliaisostokset tehtyäni, eräässä Tampereen suloisimmista kahviloissa kahviteltuani ja Sokoksen ihmeellisen hyvää asiakaspalvelua hämmästeltyäni oli aika palata viimeistelemään laukkujen pakkaaminen (aka kuulla että lähtöön on 15min ja heitellä raivolla laukku täyteen tavaroita, joita voisin ehkämahdollisestitarvita seuraavan puolen vuoden aikana). Lähdin Suomesta laukku lähes 10 kiloa painavampana, kuin mitä se oli Zaventemin lentokentällä Suomeen lähtiessäni. Sain taas heittää romukoppaan new year, new me -lupaukset terveellisemmästä elämästä, sillä täpötäysi matkalaukku ei taatusti olisi vetänyt sisäänsä sellaisia välttämättömyyksiä kuin vaikkapa joogamatto tai vedenkestävät lenkkarit… Nooh, ehkä alan harrastaa jotain löntystelyä taas sitten, kun illat tästä valostuvat eikä lenkkipoluilla tarvitse enää pelätä omituisia hiippareita. Tai oikeastaan mitäpä se pimeys hiippareiden määrään vaikuttaa, kai niitä ihan yhtä lailla kulkee siellä valoisallakin ajalla. Kannattanee siis vain olla liikkumatta.
Paluu arkeen oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Uusi perheenjäsen on ihan kiva rapsuteltava, mutta koiraneidin sisäsiisteydessä on vielä parantamisen varaa. Vielä Suomessa intoilin monikulttuurisessa ympäristössä kasvavan koiran oppivan kolmikieliseksi, mutta toistaiseksi pelkän yksinkertaisen, suomenkielisen käskyn ”ei” oppiminen näyttää tuottavan ylitsepääsemättömiä hankaluuksia.
Viikon kolmannet mattopisut
Päälle kaatuvia seiniä tahi koti- ja ihmisikävää on hankala paeta esim. kivoihin kahviloihin, koska täällä ne ovat hyvin piilotettuja. Jos mukavanoloiseen kahvilaan sattuukin eksymään sisälle asti, se on yleensä tupaten täynnä ihmisiä tai hintaluokkaa viisi euroa teekupposesta. Tämä tuntuu olevan vain Belgian ongelma: heti vaikkapa Hollannin tai Ranskan puolella vieraillessa hyviä kahviloita vain tupsahtelee nenän eteen. Täällä kaikki tiet vievät Exkiin…
Suomessa take away -kupitkin ovat visuaalisesti miellyttävämpiä. Ja tee maukkaampaa. No okei, kuvan brändi on ruotsalainen, mutta kuitenkin…
On viikkoon mahtunut hyviäkin hetkiä. Keskiviikkona banaanilättyjä pojille paistellessani sain ison halauksen lisäksi kuulla poikaduon suusta ”kiitos kun oot täällä ja teet meille lättyjä”. Tie vähän nuoremmankin miehen sydämeen käy todellakin vatsan kautta.
Ja toisaalta, luultavasti en enää koskaan tämän vuoden jälkeen tule saamaan palkkaa köllöttelystä. Tai kuolemattomiin, ihmiskuntaa jo vuosisatoja pohdituttaneisiin triviakysymyksiin (”Miksi pissa on keltaista?” ”Olitko jo syntynyt silloin kun Lionel Messi aloitti aktiiviuransa?”) vastaamisesta. Onneksi on Google – nyky- au pairin ei tarvitse olla kemisti saati urheiluhistorioitsija antaakseen itsestään vakuuttavan kuvan.