Väriä kevääseen
Belgian kevät matelee samalla kun jäljellä olevat päivät täällä hupenevat hurjaa tahtia. Naapurin ranskalaismiehen mukaan tämä on Brysselin reippaasti kylmin toukokuu yli kymmeneen vuoteen, ja sen tuntee – vielä pari päivää takaperin minä, varsinainen kuumakalle, jouduin vääntämään patterit täysille olohuoneessa eräänä iltapäivänä hytistessäni. Onneksi silitysraudan ääressä on aina lämmin, jotain hyötyä tästä #aupairlife’stäkin…
Suomi-lomalta paluu sujui paljon viimekertaista kivuttomammin, eikä edessä häämöttävä paluukaan ahdista enää niin paljoa. Ei sitä kyllä mitenkään voi unohtaakaan, kun host-perheen juniori muistaa ottaa asian esille päivittäin. Välillä mietitään poikien kanssa yhdessä, että osaakohan uusi au pair leipoa (note to self: jätä banaanipannareiden resepti seuraajalle), sitten opetellaan heiluttelemaan nenänsieraimia (tärkeä taito, saa aina ihmiset hämmentyneeksi!), sitten kiistellään siitä, saako koiraa roikottaa pään yläpuolella (voi luoja, ei…) ja onko lattialla painiminen ok (ei ole, lukekaa vaikka kirjaa). Mukavaa, ärsyttävää, normaalia, raivostuttavaa, ilahduttavaa perusarkea.
Viime viikonloppuna käväistiin vajaalla Suomityttöjoukolla Hollannin puolella värijuoksentelemassa. Amsterdam oli taas kerran ihana englantia puhuvine komeine ihmisineen, Albert Heijneineen (ruokakauppaketju, jonka myymälöissä ilmainen wifi??+, halpoja ja parhaita eväsleipiä ja -salaatteja sekä mainiota chia-smoothieta kaupan omalta merkiltä), söpöine kauppoineen ja kanaaleineen. Kaupungin viehättävyys oli tosin vetänyt sinne magneetin lailla tuhatkaupalla muitakin turisteja, mistä johtuen kulttuurihenkiset museovierailut jäivät ensi kertaan (jota saanen odotella jokusen vuoden – opiskelijabudjetti tuskin antaa ihan heti myöten), ja hotellihuoneestakin joutui pulittamaan sievoisen summan. Mutta olihan se nyt mainio kaupunki.
Hassu sattuma muuten – kesken juoksun suomea höpötellessämme kuulimme väkijoukosta ”SUOMI!!!!”-huudon. Hetken tähyilyn jälkeen luoksemme säntäsi entuudestaan tuntematon, Liegessä vaihtarivuottaan viettävä suomalainen tyttö. Pakkohan sitä oli vaihtaa pari sanaa, vaikka kesken vauhdikkaan kilpailun (no okei, myönnettävä on että tässä juoksussa ei otettu edes aikaa), ihan vaan koska suomalaisuus yhdistää.
Olen supersurkea kokoamaan reissupostauksia, joita varmaan pitäisi tykitellä tulemaan tässä pikkuhiljaa, jottei palstastani jäisi vuoteni jälkeen elämään pelkästään tällaisia vähäkuvaisia ajatuspostauksia. Lisäksi ajatusten kokoaminen on yhä hankalampaa, sillä erikoisesta on tullut arkipäivää, eikä asioista jaksa hämmentyä enää niin usein. Ei sillä, että olisin siltikään tottunut belgialaiseen elämänmenoon – ennemminkin tyydyn tuhahtelemaan sille tottuneesti.
Aika alkaa käydä vähiin, ja lähi-Prisman raejuustohyllyt tunkeutuvat jo uniinkin. Olen epätoivoisesti yrittänyt koota vuottani kasaan: onko kaikki näkemisen arvoinen nyt nähty, onko Belgia tarpeeksi koluttu? Ei ainakaan läpikotaisin, mutta ihan tarpeeksi. Tosin osa nähtävyyksistä on sellaisia, jotka eivät tähän aikaan vuodesta ole kummoisia – esimerkiksi Hallerbosin metsä, jonka aluskasvillisuus alkaa kevät toisensa jälkeen puskea massiivisesti sinikelloja. Tämä sinivioletti kukkamatto oli tänä vuonna parhaimmillaan siinä vaiheessa kevättä, kun minä revin hiuksia päästäni poikkeuksellisten triplatyötuntien ja pääsykoekirjallisuuden kanssa, joten eipä tullut käytyä. Ehkä vielä joskus.
Mitäpä muuta. Vinkki tuleville au paireille: korvatulpat ovat maailman paras keksintö, jos aamuvirkut host-lapsenne päättävät järjestää nerf-guneillaan kolmannen maailmansodan tasoisen taistelun puoli kahdeksalta lauantaiaamuna. Meluhaitoista huolimatta koisin yllättävän sikeästi melkein puolillepäivin asti, heh.
