Kortteli täynnä persoonia

Yksi ulkomailla asumisen hienoimmista puolista on ollut uusiin ihmisiin tutustuminen. Seuraavaksi luvassa tiukkaa henkilökuvaa muutamasta kotikorttelissa tavatusta. (Kuvituksena mihinkään mitenkään liittymättömiä leipomuksia kuluneen vuoden ajalta. Isompien lasten kanssa keittiössä hääräily on ihan ykköspuuhaa tylsinä iltapäivinä!)

 

Vaniljakiisseli

No ensinnäkin se pitkätukkainen espanjalainen kitaranopettaja. Rullailee ympäri katuja potkulaudalla, poskisuukottelee aina tavatessamme (Belgiassa pusuja tulee vain yksi, ensimmäistä kertaa tavatessamme pusuttelin vahingossa kahdesti, ups). Hänen kitaransa on liimattu täyteen Paavo Pesusieni -tarroja. Taloudessani asuva pieni kitaraoppilas on oppinut kevään varrella näppäilemään mm. Star Warsin ja Pink Pantherin tunnusmusiikit sekä Eurooppa-hymnin, Euroopan pääkaupungissa kun ollaan. Vaikka mies ei puhukaan suomea, hän tuntee osapuilleen kaikki suomalaiset metallibändit ja jaksaa avautua syvästä rakkaudestaan Nightwishia ja Sonata Arcticaa kohtaan tilanteessa kuin tilanteessa.

Runebergintortut

Tien päässä omaa coiffurea pitävä kampaajatar. Lähestynee jo kuuttakymmentä ikävuotta, ja asiakaskuntakin koostuu lähinnä harmaahapsisista. Pitää näyteikkunassaan myös kirpputoria (tällä hetkellä myytävänä kanootti, rumia koriste-esineitä ja vanha filmikamera). Aurinkoisella säällä raahaa aurinkotuolin kampaamonsa ulko-oven viereen ja parkkeeraa itsensä paisteeseen lukemaan chic-litiä. Ei puhu englantia, mutta keskustelee kanssani kärsivällisesti selkoranskaksi. Antaa huonostikin käyttäytyville lapsiasiakkaille (krhm….. näitä meiltä löytyy) karkin tai yleensä kaksi.

Pinaattiletut

Naapurin eläköitynyt belgialaismies. Ammatiltaan lääkäri, mutta polttelee silti piippua kukoistavassa puutarhassaan iltapäivisin kirjan kanssa istuessaan. Puhuu belgialaiseksi yllättävän hyvin englantia! Kerää vuosisatoja vanhoja soittimia, joilla päästelee sulosointuja ilmoille aina aamupäivisin. Usein heräänkin aamuisin joko silmäluomien läpi tunkeutuviin auringonsäteisiin (ei, en omista pimennysverhoja) tai seinän takaa kantautuvaan lempeään urkumusiikkiin. Omistaa sekarotuisen koiran, joka suhtautuu yllättävän suopeasti omaan pieneen räksyttäjäämme.

Perunarieskat

Tsekkiläinen perheenäiti, joka puhuu englantia täydellisellä brittiaksentilla, ja jonka kanssa odottelemme koulubussia saapuvaksi joka arkipäivä. Aluksi meni varmaan puoli vuotta ilman että edes tervehdimme toisiamme (tämä hitaastilämpeneväisyys taitaa olla kaikkien suunnilleen Saksaa itäisempien eurooppalaisten ominaisuus…), mutta nykyään juttu lentää niin, ettei koulubussin toivoisi saapuvan lainkaan. Yleensä valitamme naisen kanssa kilvan (:D) ranskan kielen oppimisen mahdottomuudesta ja manaamme belgialaisten surkeaa asiakaspalveluasennetta. 

Banaani-valkosuklaa-karpalokaurakeksit

Viimeinen ja ehkä hämmentävin on ehkä kuusissakymmenissä huiteleva mahdollisesti italialaisalkuperää oleva mies kotikadullamme. Eräänä päivää koiraa kotikadullani kävelyttäessäni spottasi koira tämän kauempana seisovan, minulle silloin vielä tuntemattoman miehen ja lähti juoksemaan tätä kohti. Miehen kohdalle päästyämme hän kaappasi nelijalkaisen tottuneesti syliinsä, antoi kunnon rapsutuksen ja kaivoi tälle vielä taskustaan muutaman koirankeksin. Mies rapsutteli koiraa vielä hetken aikaa, päästi sen sitten pois sylistään ja toivotti murteisella ranskalla hyvät päivänjatkot. Kotiin päästyäni kerroin tästä miehestä huolestuneena hostisälle. Päässäni jyskytti pelokas ajatus hullusta koiranmyrkyttäjästä, joka peittää teennäisen iloisuuden alle patoutuneen vihansa kaikkia kulmakunnan koiria vastaan. Hostisä ei voinut uskoa suomalaisittain täysin rationaalisia ajatuksiani. Onneksi hän tiesi paremmin: mies olikin täysin harmiton herra – kuulemma menettänyt oman koiransa muutama vuosi sitten, ja rakkaan kirppukasan jättämää aukkoa sydämessään täyttääkseen hän päätti alkaa hemmotella naapuruston tuttuja koiria aina ne nähdessään. Se siitä mielipuolisesta myrkyttäjästä sitten.