Oodi parc de Woluwelle

Kesti pitkään, ennen kuin jaksoin alkaa käydä läpi tuhansia kuvia, joita vuoden aikana tuli napattua.  Vähitellen sain muistoihin sen verran etäisyyttä, että kuvia katsellessa haikea hymynkare kasvoi vuolasta vollottamista todennäköisemmäksi reaktioksi. 

Kotipuistoni Brysselissä oli monin tavoin hyvä.

Näitä mutkaisia polkuja pitkin olen kirmaillut ylä- ja alamäkeen, edestakaisin, ympyrää kiertäen, eksyen, itseni taas paikantaen. Ihaillut korkealle kohoavia oksastoja, katsellut kukkulalta horisontin leikkaavaa kunnantalon tornia. 

Purkanut turhautumiseni työkuvioihin tamppaamalla tannerta nopeammin kuin koskaan aiemmin, toisaalta taas turhautunut itse puistoon ja sen penikkatautia pahentavaan maaperään. Seuraavana päivänä taas huokaillut henkeäsalpaavalle valolle, joka ilta-aikaan sirottuu kauniisti jykevien lehtipuiden välistä joka puolelle ja kesäaikaan antaa erilaisen merkityksen käsitteelle vihreä kulta.

Pysähtynyt tuntemattoman ihmisen kanssa kymmeneksi minuutiksi katselemaan ympäriinsä pomppivia kaninpoikasia ja hymyillyt riemuidioottina tajutessani tilanteen absurdiuden. Väistellyt vesilintujen kakkakasoja. Kummastellut myyrien luolastonrakentamistaitoja.

Herännyt maanantaiaamuna kukonlaulun aikaan päästäkseni ihailemaan nousevaa aurinkoa ja aamukuuraista ruohikkoa. 

Kiivennyt puiston korkeimmalle kohdalle ottamaan kiitoskorttikuvia sukulaisille puoli vuotta juhlien jälkeen.

Tämä paikka on ollut koti, pikkuruisen kotikuntani keuhkot. Mielettömän kaunis ja tyyni – siitäkin huolimatta, että puiston kylkeen on kasvanut kuusikaistainen autotie.