”Do you mind if I cry a bit more?”

Olen Suomessa. Vähän enemmän lopullisesti kuin pitkään aikaan. 

Viimeisen 48 tunnin aikana olen itkenyt itseni nestehukan partaalle. Yksin viimeistä kertaa metrolla keskustaan matkustaessani, Cinquantenairen puistossa talsiessani, Minnaa yöllisellä Arts-Loilla hyvästellessäni, keittiössä kello kaksi aamuyöllä syöpötellessäni, _sitä pirun koiraa viimeistä kertaa silitellessäni_, host-lapsia haliessani, hostäitiä haliessani, host-isovanhempia haliessani, hostpapaa haliessani, Zaventemin lentokentälle yllättäen saattamaan tullutta Selinaa hyvästellessäni, Helsinki-Vantaalla vanhempani tavatessani, kotona tajutessani paluuni lopullisuuden, ja vielä kerran tänä aamuna keittiön pöydässä Opintopolku-sivuston avatessani. 

Parissa vuorokaudessa ehti tapahtua paljon.

Vietin mahtavan viimeisen illan Brysselissä: seurasin auringonlaskua Mont des Artsilla, nautin viimeiset lähtövohvelit, ihmettelin Grand Placen tunnelmaa hämärtyvässä kesäyössä, otin hetken mielijohteesta metron Louisalle ihailemaan laajalle levittäytyviä kaupungin valoja. Kaikki tämä ihanien ihmisten ympäröimänä.

Sattumalta tänään aamulla (no okei, puolilta päivin) aamupalaa mutustellessani sain tietää UTAn hyväksyneen minut lukemaan journalistiikkaa ja viestintää. Ai jahas, kappas vain, okei, aika siistiä, itkenpä vielä vähän lisää, mitä nyt, missä asun syksyllä, ehkä kaikki järjestyy -ajatuskulun jälkeen jatkoin aamupalani mutustelua. Kävin ylikierroksilla, tapasin vanhoja ystäviä, nautin suomalaisia vohveleita, vaihdoin kuulumisia.

Suomi-ruoka on edelleen parasta, kauan kaivattu hiljaisuus ja oma rauha ja oikean kodin suomat vapaudet helpottavia, mutta silti jokin puuttuu. Olen samaan aikaan kotona, mutta silti niin kaukana sieltä. Se on musertavaa. En väitä, että Bryssel-elämä olisi ollut pelkkää kivaa, hauskaa ja mahtavaa – ei, se oli myös paskaa ja muita eritteitä – mutta niitä hyviä hetkiä kaiken ärsytyksenkin keskellä osasi arvostaa eri tavalla kuin Suomessa. 

Toisaalta yritän lohduttautua ajatuksella siitä, että ihmiset tekevät (ja tekivät) kodin. Näistä ennalta tuntemattomista ihmisistä, kollegoista, toisista au paireista, kyhäsi itselleen nopeasti vahvan turvaverkon, joka jaksoi tukea Suomi-ikävän velloessa ja oli aina valmiina uusille, mahtaville seikkailuille. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan, ja tämän viikon loppuun mennessä viimeinenkin meistä on lentänyt takaisin Suomeen. Bryssel säilyy kyllä ennallaan, mutta silti jatkossa siellä käydessään jokin, se tärkein, tulee puuttumaan. Tarkemmin ajateltuna tämä fakta kyllä musertaa enemmän kuin lohduttaa.

Kotiasemalla viimeistä kertaa metroa numero 1 odotellessani katseeni kiertää pitkin aseman riemunkirjavia seiniä. Yritän painaa mieleeni jokaisen, korneimmankin yksityiskohdan värikkäistä, wc-kaakeleita muistuttavista seinälaatoista, joiden asettelu ei noudata mitään logiikkaa. Ei noudata tämä kaupunkikaan. Silti se on kovin rakas.

Annan silmieni pysähtyä jokaisen odottelijan kohdalla. Yhtäkkiä kateuden aalto pyyhkäisee ylitseni: kuinka epäreilua onkaan, että he saavat odottaa täällä vielä huomenna, ylihuomenna ja ensi viikolla. 

Minä en. 

Näyttäisivät nyt edes siltä että nauttisivat tästä odottelusta, siitä että saavat odottaa metroa juuri tällä asemalla juuri tänään. Niin minäkin tekisin, jos en olisi samaan aikaan niin vihainen siitä, että täytyy lähteä. 

Metrossa helteistä huolimatta toppatakkiin pukeutunut, keski-ikäisyyden ylittänyt nainen kulkee ilmastointiteipillä kurotun äänentoistolaitteensa kanssa vaunusta toiseen ja laulaa varmalla otteella samaa laulua kuin viime syyskuussa. Kiertää luikautuksensa jälkeen ympäri vaunua kysyvästi pientä pahvikuppia ravistellen. Sen pohjalla kilisee pari hassua lanttia, joidenkin ystävällisten sielujen lahjoittamia. En kaiva taaskaan kuvetta, vaikka ehkä pitäisi – saattoihan tämä olla viimeinen kerta koskaan, kun kuulin saman veisun.

Silmäni täyttyvät tahtomattani kyynelistäni päästäessäni tämän ajatuksen ilmoille. Niin, viimeinen kerta. Mitä lähemmäs keskustaa metro etenee, sitä enemmän rintaani puristaa ja pala kurkussa kasvaa epämukavan suureksi.

Merode. Riemukaaren alla pidetyt lukuisat piknikit. En halua muistella niitä liikaa nyt, tai vuodatan lammikon syliini.
Schuman. Aseman remontti on jatkunut jo vuosikausia. Saavatkohan sitä koskaan valmiiksi.
Maalbeek. Silmäilen aseman kummallisia seinämaalauksia, jotka yksinkertaisuudessaan ja kömpelyydessään ovat aina viehättäneet. Miksi meillä ei Suomessa ole bussipysäkkitaidetta.
Arts-Loi. yritän räpyttelemällä estää kyyneleitä valumasta poskille asti, mutta vimmatusti räpytellessäni saan ripsen silmääni, mikä edesauttaa kyyneleiden virtaamista entisestään.
Parc. Roska edelleen silmässä. Hymyilen itsekseni tilanteen koomisuudelle ja kaivan silmää.  
Gare Centrale. Kokoan itseni, nypin silmää vielä vähän lisää ja nousen metrosta.

Tästä tulee hyvä viimeinen lauantai. 

Kaikista lähtö- ja paluuvaikeuksista huolimatta olen iloinen, että pääsin kokemaan tämän kaiken. Paljon se vaati – sitkeyttä, yrittämistä ja roppakaupalla hyvää tuuria: tokkopa olisin uskonut kymmenisen kuukautta sitten ensimmäisestä host-perheestäni ulospotkittuna ö-luokan hotellin minihuoneessa nyyhkiessäni, että kaikki tulisi vielä järjestymään parhain päin. Niin vain kuitenkin kävi. 

Tämä blogi ei hiljene ihan vielä. Ajattelin, että tulevaisuudessa joku Belgian-matkaaja saattaisi löytää tänne ja saada jonkinlaista vertaistukea (kyllä, joku muukin on tavannut pöyristyttävän kehnoa asiakaspalvelua ja jakaa kanssasi turhautumisen siitä, kun mikään ei vain toimi) ja matkavinkkejä paikoista, joissa ehdottomasti kannattaa vierailla (Liègen rautatieasema!) ja paikoista, jotka taas kannattaa jättää väliin (Gare du Midin seutu yksinäisenä pohjoismaalaisena naisena yöaikaan). Siispä jatkanen reissu- ja ajatuspostausten suoltamista vielä hamaan tulevaisuuteen saakka. Seuraavaan kertaan – à bientôt!