Kaksitoista päivää Suomea
(Kuvituksena viimeinen iltani Brysselissä.)
Lähes kaksi viikkoa on jo vierähtänyt siitä, kun lentokone laskeutui Helsinki-Vantaalle. Miltä nyt tuntuu?
No, ainakin palaset ovat loksahdelleet kivasti paikoilleen. Otin paikan vastaan Tampereen yliopistosta, erosin Jyväskylän vastaavasta (eropapereita lähetellessäni huvitti se, etten ehtinyt opiskella päivääkään kyseisessä kaupungissa) ja ajattelin viettää fuksisyksyn opiskellen kotoa käsin säästääkseni vähäisiä säästöjäni Tampereen opiskelija-asunnot niitä oikeasti tarvitseville. Kohtalo heitti kuitenkin eteeni elokuussa vapautuvan huoneen mainion kämppiksen kanssa jaetusta kaksiosta yliopiston lähettyviltä. Eihän sellaista tarjousta voinut vastustaa.
Suomi-elämä myös hämmentää. Kovasti.
Ehkä suurin, odottamaton kokemani shokki oli tietynlaisen anonymiteetin menettäminen. Brysselissä totuin siihen, että kotiovesta ulkomaailmaan astuessani olin oikeastaan kaikille kaupungin asukkaille täysin tuntematon. Aluksi se vähän pelottikin, mutta vasta näille samoille tutuille kaduille palatessani huomasin sen, kuinka vapauttavaa Belgiassa vallinnut tuntemattomuus olikaan.
Täällä joka toinen lähimarketin maitohyllyllä vastaan tuleva on jonkinasteinen puolituttu, jonka kanssa on joskus jakanut ehkä saman luokkahuoneen, työpaikan tai rippileirin. Päivämääräsuunnistus leipähyllyllä keskeytyy väistämättä, kun joku etäisesti tuttu naama vilahtaa jossain sokerikorppujen luona, ja tyypillinen mistä tunnen tuon, pitäisikö moikata vai eikö, mitäköhän sille nykyään kuuluu, kohteleekohan elämä hyvin -epäröinti täyttää pään.
Toisaalta tuttujen tapaaminen ja kuulumisten vaihtaminen voi olla ja onkin myös mukava kokemus. On hauska saada tietää, mitä muut ovat puuhailleet viime aikoina. Iloitsen siitä, että ihmiset pääsevät elämässään eteenpäin. Iloitsen siitä, että täällä on ihmisiä, joiden kanssa voin yhdessä muistella kymmenen vuoden takaisia tapahtumia.
Tästä kuulumisten vaihdosta tosin päästään seuraavaan kohtaamaani ongelmaan – kysymykseen, jonka kuullessani on huokaistava syvään ennen kuin avaan suuni:
”No, millaista siellä ulkomailla oli?”
En osaa itsekään vastata. Upeaa, mahtavaa, kamalaa, riipivää, mitä vielä. En koe kasvaneeni valtavasti ihmisenä tai juurikaan muuttuneeni, vaikka vietinkin Belgiassa tähänastisen elämäni parhaat kuukaudet. Kokemusta on hankala selittää ihmisille, jotka eivät olleet mukana kokemassa. Mistä aloittaisin, mihin lopettaisin? Mitkä asiat jättää pois epäolennaisina, mitkä taas olivat niitä vuoteni käänteentekeviä huippukohtia, jotka auttoivat oivaltamaan jotain uutta? Siinä hetkessä ja elämäntilanteessa monet suurilta ja hankalilta tuntuneet asiat näyttäytyvät täältä käsin katsottuna taas etäisiltä ja samantekeviltä.
Koen ehkä vähän turhaksi selittää perheenvaihtokuvioitani puolitutuille, mutta jostain kumman syystä se aina nousee esiin au pair -vuodestani kertoessani. Se parisen viikkoa, jonka ensimmäisessä perheessäni vietin, on kuitenkin pieni aika verrattuna kymmeneen kuukauteen toisessa. Enkä enää itsekään osaa selkeästi eritellä tai analysoida vaihtoon johtaneita syitä. Au pairiutta suunnitteleville tiedoksi, että perheen vaihtaminen on verrattain yleistä, ja minä ainakin valitsen perheeni ja hoidan hommani niin huolella etten varmasti joudu vaihtamaan -ylpeily kannattaa niellä heti alkumetreillä ja keksiä suunnitelma yllättävän perheenvaihtamisurakan varalle. Minäkin ajattelin, että riittävällä etukäteishuolellisuudella potkituksi tuleminen olisi epätodennäköistä – kyllähän minä kuitenkin ahkerasti skypettelin, viestittelin ja kysyin mielestäni oikeat kysymykset. Silti perillä jouduin huomaamaan, että odotukset eivät vastanneet todellisuutta puolin tai toisin.
Olen ollut viime aikoina ehkä vähän liiankin joutilas. Toisaalta olen yrittänyt kahmia itselleni kilokaupalla omaa aikaa ja tilaa, mutta en ole kuitenkaan onnistunut käyttämään sitä kovinkaan tehokkaasti. Lopulta olen päätynyt selaamaan antrasiitin värisiä sohvia nettikaupoista aamukolmelta useana yönä peräkkäin.
Bryssel-aika huipentui viimeisen kuukauden vimmaan kokea, nähdä, nauttia niin paljon kuin suinkin vapaatunteinaan ehti. Ryntäsin Pariisiin, ihailin kaunista ruusupuistoa Gentissä, ravasin Belgian rannikolla todetakseni että Atlantin vesi oli liian kylmää uitavaksi, nautin olemisen vapaudesta maailman parhaan riemukaaren alla, stressasin tulevaisuudestani Suomessa.
No, sen Suomi-tulevaisuuden koittaessa elämä yhtäkkiä pysähtyi ja kutistui pieneksi. Ei ole enää tarvetta juosta pää kolmantena jalkana paikasta toiseen, kun on loppuelämä aikaa koluta näitä kotikulmia. Juuri nyt, kun itse odottelen töitä vasta alkavaksi ja kaverit paahtavat pitkää päivää, olo on vähän ontto. Mihin katosivat ne omat ihmiset, joiden kanssa vielä pari viikkoa sitten lähdettiin spontaaneille seikkailuille superlyhyellä varoitusajalla? Missä täällä voi seikkailla?
Maissikakutkaan eivät maistu täällä samalta kuin Belgiassa. Se, jos mikä pistää mielen matalaksi.