Etäisyyksistä ja niiden yhteen kuromisesta
Muistan, kuinka seiskaluokalla kotitalousopettajani pudotti köksän numeroni kympistä yhdeksäiseksi, koska häntä häiritsi oppitunnista toiseen jatkuva etäinen olemukseni. En silloin tunnistanut tuota piirrettä itsessäni, mutta opettajan sanat jäivät pyörimään päähäni vuosikausiksi. (Ja tietysti pettymys siitä, että numero ei ollutkaan se paras mahdollinen, heh.)
Nuo sanat alkoivat kaikua päässäni taas tänään, ja sain hämmentyä siitä, miten oikeassa opettaja olikaan. Haaveilen helposti, etäännyn vieläkin helpommin, ja hetkessä mukana pysyminen on hankalaa – etenkin nyt, kun ajatukset karkaavat jatkuvasti reilun kahden tuhannen kilometrin päähän olinpaikastani. Enkä kyllä ole kummoinen kokkikaan.
Tietty etäisyys ja utuisuus on kuitenkin alkanut häiritä itseäni oikein toden teolla. Tätä on hankala selittää ihmisille, jotka ovat tottuneet olemaan tilanteen kuin tilanteen herroja. Siispä en edes yritä, vaan vuodatan ajatukseni alle sekavana tajunnanvirtana.
Vuosi ulkomailla oli kasvattava ja tapahtumarikas. Kuitenkaan siitä kertoessani en osaa sanoa oikein mitään. Olin vuoden poissa. Palasin puolikkaana. Tai ehkä seitsemänäkymmenäviitenä prosenttina itsestäni. Etäännyin arjesta täällä, ja pysyn etäällä edelleen. Vaikka tavallaan olenkin aika lähellä.
Vuoden ulkomailla pitäisi vissiin opettaa rohkeammaksi. Tuntuu, että juuri nyt olen epävarmempi omista kyvyistäni kuin koskaan. Puolitutunkin suusta kuultu sananen koulutusohjelmastani valmistuneiden epävarmoista työllisyysnäkymistä saa minut vannomaan, että heti ensi maaliskuussa täytän yliopistohaun lomakkeen vielä kerran ja haen opiskelemaan alaa, jonka opiskelijoille riittää hommia.
Vuoden ulkomailla vastoinkäymisine kaikkineen voisi luulla kehittävän ongelmanratkaisukykyä. Silti teen pienistäkin ongelmista suuria ja heittäydyn marttyyrina niiden eteen: pitihän tämänkin vielä sattua! Olen järjestelmän uhri! Kaltoinkohdeltu!
Voisi myös luulla, että vuosi ulkomailla auttaa ottamaan vastaan rakentavaa kritiikkiä. No, vatvon edelleen yöt sekä päivät ihan kaikenlaista tekemisestäni tai olemisestani saamaani palautetta, hyvässä tai pahassa hengessä annettua. Jopa tuota postauksen aloittanutta, vuonna 2008 saamaani kommenttia.
En odottanut paluushokin olevan ihan näin lamaannuttava. Välillä jopa vähän nolottaa: eihän minun pitänyt rakastua maahan, jossa asiakaspalvelu oli törkeää ja jonka metroasemat löyhkäsivät virtsalta.
Sikäli nillitykseni on naurettavaa, koska tiedän (ainakin haluan uskoa) oppivani tarpeen tullen ihan kelvoksi journalistiksi, osaan ratkoa monenlaisia ongelmia niin halutessani, ja saamani palautteen on tarkoitus auttaa minua kehittymään paremmaksi, nopeammaksi, tehokkaammaksi versioksi itsestäni – ehkä jopa vähemmän etäiseksi.
Huomenna saan vieraakseni tänne Tampereelle ihmisen, jonka kanssa jaoin mahtavan vuoden ja joka tsemppasi hankalina hetkinä. Ensi viikolla vierailuvuorossa on kolme viidesosaa host-perheestäni.
Saan olla luvan kanssa etäällä omista arkikuvioistani monta hetkeä, ja se tuntuu helpottavalta.