Hetkiä viime viikoilta

Yö. Herään omaan huohotukseeni ja huomaan pulssini hakkaavan jossain satasen yläpuolella juostuani juuri henkeni edestä pakoon palavalta metroasemalta. Kello tikittää jossain neljän tienoilla. Ulkona sataa räntää. Voin jatkaa unia. (kiitos Brysselin terroriuutisoinnille, laitoitte alitajunnan kehittelemään vaikka minkälaisia maailmanlopun painajaisia)

 

 

Käynti lähiparturissa. Lapset rohmuavat liikaa karkkia, minä häpeän. Small-talkaan kampaajan kanssa yllättävän sujuvasti ranskaksi (!!! ensimmäisen kerran samalla parturilla käydessäni minulla oli vaikeuksia jopa varata aikaa) Suomen sääilmiöistä ja Brysselin ankeudesta.

 

 

Eräs aamupäivä, jona rauhaisa lorviminen houkuttaa enemmän kuin kielikurssille raahautuminen. Päädyn shoppailemaan rue Neuvelle, jossa komeahko nuori mies tulee kysymään erään kaupan sijaintia. Takeltelen, vaihdan englantiin hyvin nopeasti, lupaan kävellä kaupalle miehen kanssa.

”If you’re not from here, how did you know the location of the store?”
”Well, I live here now”
”But how can you live here without knowing the language?”

Huono omatunto kielikurssin väliin jättämisestä hiipii luokseni.

 

 

Villi perjantai-ilta babysitaten: kiva leivontahetki lasten kanssa saa yllättävän käänteen, kun koira alkaa oksentaa. Lopputuloksena konttaan ympäri olohuoneen lattiaa kädet pullataikinassa yrittäen saada elukan tähtäämään seuraavan lastinsa pitelemäni sanomalehden päälle (keittiön matto oli kivempi alusta, terveisin koira).

 

 

Kiirehtiminen uuden kielikurssin ilmoittautumiseen. Kuumeinen keskittyminen navigointiin, taktinen horjahtaminen katukiveyksen kuoppaan ja puhelin lentämää kauniissa kaaressa kivetykselle. Hetken kymmenesosan ajan uskon vakaasti, että jos vain keskitän kaiken voimani sen ajattelemiseen, että puhelin on ehjä sen nostaessani, näin on käyvä. (Säpäleiksihän tämän näyttö tietysti meni. Uskokaa tai älkää, kymmenisen kännykkävuoteni aikana olen rikkonut vain ja ainoastaan tasan kaksi puhelinta, molemmat tämän au pair -vuoteni aikana.)

 

Kielikurssin jälkeen joudun vaikean valinnan eteen: lähteäkö kotiin pienentämään silitettävien vaatteiden kasaa vai vastatako myöntävästi kolmekymppisen, turkkilaisen miehen kahvittelukutsuun. Jälkimmäinen voittaa, ja pari tuntia hujahtaa ohi silmänräpäyksessä ulkohuusseista ja Vaasan yliopistosta jutellen.