Kielen oppimisen sietämättömästä vaikeudesta

Yksi tavoitteeni Belgia-ajalleni oli oppia puhumaan ranskaa. Alla kokemus ensimmäisen Belgia-puoliskoni ranskanopinnoista – tai oppimattomuudesta.

Ajatuksenahan kielen haltuunotto kymmenessä kuukaudessa oli periaatteessa ihan mahdollista. Olenhan aloittanut B-ranskan jo yläkoulussa, rämpinyt lukiokurssit läpi ja saanut lyhyen ranskan yo-kokeistakin kivan ja maagisen arvosanan. (Viimeisintä on tosin kiittäminen lähinnä tuuria sekä YTL:n päätöstä alkaa jakaa laudatureja runsaalla kädellä vähän kirjoitettujen aineiden kokeissa. Ja mahtia lukion opettajaa, joka onnistui yhdeksässä kurssissa kaatamaan tietoa päähäni nopeasta etenemistahdista huolimatta vallan suuren määrän.)

Suunnitelmani sujuvasta Voltairen kielen solkkaamisesta otti takapakkia heti alkumetreillä, kun ranskankielinen perheeni potki minut pihalle. Siinä perheenvaihtorytäkässä kaikki kielikurssit ehtivätkin jo alkaa, ja parin kuukauden ajan altistukseni ranskan kielelle rajoittui lähinnä satunnaisiin kaupassa käymisiin tai kohtaamisiin kadulla/metrossa/kampaajalla. Yleensä menin kanssakäyntitilanteissa hyvin nopeasti lukkoon enkä ymmärtänyt vastapuolen puheesta sanaakaan, saatika sitten että olisin saanut itse jotain ymmärrettävää ulos suustani. Monet tienvarsikyltit ja tekstit julkisissa liikennevälineissä, kaupoissa ja muualla aukenivat ranskan sijaan flaamin kielen avulla, sillä se muistuttaa kirjoitettuna yllättävän paljon ruotsia (tietoisku tietämättömille: Bryssel on virallisesti kaksikielinen kaupunki – ranskan ylivoima tosin on kiistaton, vaikka flaamit eivät sitä haluaisikaan myöntää).

Marraskuussa sain itseni vihdoin ahdettua eräälle kielikurssille. (Ei puhuta nyt siitä, kuinka olin lähes missata tasokokeen ja kurssi-ilmoittautumisen eksyttyäni väärän yliopiston kampusalueelle ja päästessäni oikeaan paikkaan noin tunnin tilaisuuden alkamisen jälkeen. Onneksi on belgialainen aikakäsitys, joka tuppaa olemaan huomattavasti suomalaista löyhempi.) Kurssi oli ja meni, enkä vielä 120 oppitunnin jälkeenkään puhu ranskaa. Hupsis.

Heikon ulosantini vuoksi tulin sysätyksi tasolle, jossa kertailtiin yläasteaikaisia kielioppiasioita ja taivuteltiin verbejä preesensissä. Kurssin loppupuolella päästiin jopa imperfektiin saakka, mutta esimerkiksi konditionaali tulisi opeteltavaksi vasta pari tasoa myöhemmin. Jos olisin jatkanut saman järjestäjän kurssilla koko Belgia-aikani ajan, en tulisi todennäköisesti pääsemään kieliopissa lähellekään sitä tasoa, jolle Suomessa pääsin.

Natiivin belgialaisen opettajamme mieleisin tapa selittää kielioppikoukerot oli muuten ”Pourquoi? Parce que.” [Miksi? Siksi.] Kiitin onneani siitä, että kurssin asiat olivat vain kertausta viiden vuoden opinnoista, muuten noin tyhjentävillä vastauksilla olisi saattanut mennä sormi suuhun. Muuten opettaja oli ihan mukava ja viehättävä belgialaisrouva, mitä nyt pilkkasi ranskalaisia minkä ehti ja muisti aina kysyä, olenko varmasti ihan ok, kun päädyin heiluttelemaan nenänsieraimiani tuijottaessani aavistuksen tylsistyneenä liitutaulua, johon piirtyivät viidettä oppituntia peräkkäin ne samat suorat ja epäsuorat pronominit.

Täällä ranskan opetus tuntuu olevan kohdennettu etenkin äidinkielenään espanjaa/portugalia/italiaa puhuville. Ihan fiksua, sillä merkittävä osa opiskelijoista koostuu juuri näiden kielten edustajista. Marginaalisuomalainen vaan ei saa tällaisesta opetuksesta kovinkaan paljoa irti. Mielenkiintoisen vivahteen opiskeluun tuo myös se, että täkäläisillä ranskaa ei-natiiveille-kursseillahan kaikki opetus on ranskaksi. Viiden vuoden pohjalla tämä sujuu jo jotenkin, mutta välillä (lue: oikeastaan joka tunti) kaipaisi silti jotakuta selittämään epäselviksi jääneet asiat suomeksi.

Paperilla osaan ranskaa edelleen ihan mukiinmenevästi, tulihan sitä kielioppia tankattua lukiossa ihan riittämiin. Toisaalta ranskan kielen taitoni tuntuu olleen hyvin tulkinnanvarainen: enää en oikeastaan ole varma siitä, olinko laisinkaan hyvä ranskassa, vai olinko vain hyvä tekemään ranskan kurssikokeita ja yo-kokeita. Niiden koostumus kun on vuodesta toiseen hyvin samanlainen. Täällä esimerkiksi kuunteluissa menee helposti sormi suuhun, kun perinteisen monivalinta/avokysymysrakenteen sijaan opettaja saattaa pyytää yksittäistä opiskelijaa toistamaan nauhalta kuultuja pitkiäkin pätkiä ääneen koko luokalle.

Olisin varmaan vaihtanut tasoryhmää, jos
a) olisin uskaltanut mennä selittämään opettajalle huonolla ranskallani, että oikeasti osaan aika paljon, vaikka tässä nyt juuri seison edessäsi selittämässä osaavani aika paljon ja tehden samalla lukemattomia virheitä
b) en olisi niin saamaton ja laiska, tai
c) kurssillani ei olisi ollut niin valloittavia persoonia. Koska olihan se nyt hauskaa manata kurssin päättömyyttä englanniksi erään turkkilaisen miehen kanssa (englannin puhuminen on siis luokkahuoneessa tiukasti kielletty, strictement interdit, ja oikeastaan yllättävän pieni osa kurssikavereista edes osaa englantia) tai valittaa au pair -elämän rankkuudesta italialaisen ja brasilialaisen kollegan kanssa. Tai luoda kuubalaisen kanssa merkitseviä katseita, kun moldovalainen nainen alkoi taas päteä asiasta, josta ei tiedä tarpeeksi päteäkseen.

Oikeasti ei ehkä kannattaisi valittaa, kun omat asiani ovat ihan hyvin: onhan minulla täällä työ ja Suomessa opiskelupaikka odottamassa. Lisäksi opiskelen kieltä ihan omaksi ilokseni, ja host-perheeni maksaa kielikurssini täällä. Kurssitovereistani suuri osa on työttömiä, jotka voivat vain uneksia työpaikasta Brysselissä ennen kuin kieli on riittävästi hallussa. Ja kaksikielisessä kaupungissa töitä löytääkseen pitäisi usein osata myös flaamia, jota useampi kielikurssikaverini opiskeleekin ranskan rinnalla.

…Aloittelin postaustani ranskan opiskelusta jo joulukuussa, mutta sain tämän kilometritekstin viimeisteltyä vasta nyt. Tänä aikana olen ehtinyt jo aloittaa uuden iltakurssin lähempänä kotia. Siitä lisää sitten joskus.