Olotiloja

On hyviä päiviä.

Niitä rauhallisia sunnuntaiaamuja, kun 7-vuotias koputtaa ovelle ja kysyy, voinko herätä nopeasti ja tulla taittelemaan origameja. Niitä leikintäyteisiä iltapäiviä, joiden päätteeksi 6-vuotias kuiskaa korvaan ”I like you”. Tai niitä päiviä, kun kuunnellaan levyllinen suomalaisia joululauluja ja nauretaan hölynpölyltä kuulostaville sanoille (aika suuri saavutus minulta, joka virallisesti vihaa kaikkia joululauluja – paitsi Juice Leskisen Sikaa, joka nyt vaan sattuu kaikessa ironisuudessaan olemaan maailmankaikkeuden suurin mestariteos).

Tiheämmässä ovat olleet ne huonot päivät.

Ne, joina saa kuunnella suoraa huutoa 3 tuntia putkeen väistellessään samalla lentäviä kenkiä ja huonekaluja. Tai ne, kun tulee lukituksi takapihalle. Puhumattakaan niistä päivistä, joina joutuu voimakeinoin estämään 7-vuotiasta karkaamasta kotoa. Laskea käsivarsia koristavia mustelmia ja miettiä, oliko itse todella näin vaikea lapsi.

Eihän tämä nyt kovin helppoa ja kivaa ole.