Pääsiäinen belgialaisittain

…Tai no vähäisestipä sitä pääsiäistä itsessään tuli juhlistettua. Paikallisten suklaapuotien näyteikkunat tosin täyttyivät toinen toistaan komeammista ja kalliimmista pääsiäismunista heti ystävänpäiväsesongin jälkeen, ja askartelivatpa pojatkin koulussa pääsiäiskoristeita. Pontevan rairuohon alunkin toivat kotiin. Onnistuin tosin kuihduttamaan sen hyvin nopeasti, jonka jälkeen liikakastelun johdosta sain kasvin homeeseen. Viherpeukalo keskellä kämmentä.

Belgiassa koulujen pääsiäisloma kestää kaksi viikkoa. Allekirjoittaneen pääsiäisloma kesti 36 tuntia. Hostien lähtiessä reissaamaan koko kahdeksi viikoksi jäin minä pitämään hovia pystyssä ylvään koirakaverini kanssa virallisen pissanpyyhkijän roolissa (note to self: parkettilattia tosiaankin imee vahinkoluraukset aika nopeasti itseensä…). Eroahdistusta ulvova ponteva kakkakasa ei ollut aina parasta seuraa rauhaa ja hiljaisuutta rakastavalle au pairille, mutta loppua kohti maastomakkarakin oppi olemaan ihmisiksi (koiriksi) ja alkoi osoittaa jopa kiintymyksen merkkejä minua kohtaan. Ei kannata purra ruokkivaa kättä, vaikka se olisikin laiskempi leikkikaveri kuin kaksi rasavilliä poikalasta.

Pissan kuivattelua parketista heikolla menestyksellä

Vaikka loma ei ihan täysiveristä lomaa ollutkaan, tuli silti tehtyä kivoja juttuja. Maaliskuun puolella kokoonnuttiin meille tortilla-iltamiin. Maapallotuntikin sattui sopivasti samalle illalle, joten jälkiruoka nautittiin tunnelmallisesti kynttilänvalossa eli käytännössä pimeässä. Kukaan ei nähnyt kun sotkin banaanijätskiä paidalleni, heheh. Illan päätteeksi olo oli ähky ja mieli levollinen. 

Pari päivää myöhemmin isoveljeni huristeli mersulla kotiovelleni. Sain siis veljeni Suomesta vajaaksi viikoksi vieraakseni (elikkäs ulkoiluttamaan koiraa). Vuokrasimme auton, jolla huristelimme muun muassa Waterloohon frisbeegolfaamaan ja kiipeilemään Napoleonin kukistamisen muistoksi rakennetulle kukkulalle. Nyppylä tuli nähtyä jo toista kertaa, mikä ei sinänsä haitannut – ensimmäisellä vierailullamme tyttöjen kanssa viime marraskuussa emme olleet löytää koko korkeaa vuorta sankan hernerokkasumun vuoksi. Nyt mäenpahanen löytyi helposti, ja sen huipultakin näkyi pitkälle.

Veljen vierailun kohokohta oli kuitenkin puolentoista vuorokauden pituinen loikkaus Ranskan puolelle. Tämän mahdollisti kollegani, sivutoimisena dogsittaajana toimivan Selinan palkkaaminen koirakaveriksi. Koira jäi ammattilaisen hoitoon sillä välin, kun huristelimme pitkin ja poikin ylä-Normandiaa. Maisemat olivat upeita, tuulen voimakkuus noin sata metriä sekunnissa, varpaiden ja sormien jäätyminen taattu. Yö tuli vietettyä periranskalaisessa majatalossa, jonka aamupala ei olisi voinut olla ranskalaisempi: patonkia, crepesejä, juustoja, croissantteja, neljää eri marmeladia, nutellaa… Aamiaistarjoilu tapahtui yhteisöllisesti 10 hengen pöydän ympärillä, ja veljeni kanssa taisimme ainoina ei-natiiveina jotenkin erottua joukosta… Vastapäätäni istuneen herran vertaillessa hunajalaatujen kukkaisuusastetta aamupalaa tarjoilleen omistajapariskunnan miesosapuolen kanssa pohdin minä sitä, miten saisin mukaan aamupalatäydennykseksi nappaamani pikapuuron haudutettua ilman että paikan omistaja huomaisi ja pahottaisi mielensä, kun hänen rakkaudella valmistettu murkinansa ei kelvannut turistille. Lopulta kohteliaisuus voitti: jätin puuropussin taskuuni ja nielin mukisematta croissanttini. Nälkä tuli noin tunnin kuluttua aamupalasta. 

Paluumatka Belgiaan polveili muutaman idyllisen pikkukaupungin läpi, joiden merenrantajyrkänteet eivät ihan vetäneet vertoja reissun pääkohteen, Étretatin vastaaville. Perillä Brysselissä oltiin aika lailla tasan 36 tuntia kiireistä lähtöä myöhemmin, mutta tuntui siltä, kuin olisi ollut pois kotoa paljon kauemmin. 

(Kotiin tultuamme koira pääsi pesulle. Mainittakoon, että sekä koira että pesijät selvisivät hengissä.)

Turisteilimme veljen kanssa vielä pari päivää, kunnes oli aika sanoa heipat ja hakea paria tuntia myöhemmin eräs Saksassa asustava au pair -kollega rautatieasemalta hengailukaveriksi. Brysselin sääkin ehti sopivasti lämmetä Hannan vierailun alkuun mennessä. Keväistä kaupunkia oli miellyttävämpi esitellä, kun alkulomasta vallinneet myrskytuulet ja rankkasateet, joiden vuoksi lähipuistokin jouduttiin sulkemaan, olivat jo takana päin. Äänioikeus tuli käytettyä suurlähetystössä, riemukaaren huipulle kiipeiltyä, piknikistä samaisen kaaren alla nautittua.

Loman lähestyessä loppuaan arkeenpaluuahdistus otti vallan. Viime lauantaiaamuna ennen seitsemää talon valtasi taas tuttu elämöinti, joka ei sitten loppujen lopuksi ollutkaan niin kamalaa. Seuraavaan päivään mennessä hostien paluukaaos oli jo rauhoittunut seesteiseksi normaaliarjeksi (tai ehkä se oli vain jet lagista johtuvaa vaisuutta…). Tuoksui ihan sunnuntailta. Kävin pitkällä kävelylenkillä seuranani puoli kaupunkia (nämä paikalliset sunnuntaikävelijät ovat kyllä ihan oma lukunsa. Pakkoko on lähteä koko suvun kanssa puistokävelylle kymmenen sentin koroissa ja tukkia sitten vielä niillä sipsutellessaan koko jalkakäytävä, niin että urheilun kannalta ulkoilemaan lähtenyt suomalainen ei varmasti pääse ohi sitten miltään puolelta.), yritin lukea pääsykokeisiin olohuoneen sohvalla kaikkien perheenjäsenten ollessa kotona, totesin sen huonoksi ideaksi, kieltäydyin leipomasta banaanipannareita vapaapäivänäni koska hyvää kannattaa odottaa. 

Arki toi mukanaan myös karun faktan: Belgia-aikaa on jäljellä enää pari hassua kuukautta. Tänne rakentamani arki loppuu pian, ja tällä hetkellä se tuntuu enemmän ahdistavalta kuin helpottavalta ajatukselta.

Kymmenen tunnin päästä starttaa juna viikonloppuretkelle Luxemburgiin. Viis ranskan rästiläksyistä ja -esitelmistä tai pääsykoepaniikista – Eurooppaa on hyvä nähdä nyt, kun se alkaa heräillä talviunestaan.