Kyllähän siitä on puhuttu ja sitä on odotettu. Kaivattu ja ihmetelty, että eikös se nyt jo tule. Ehkä vähän petyttykin.

Lopulta se saapuikin sitten tosi yllättäen. Kevät. (Vai johtuiko se vaan siitä, että olen säätilan observoimisen sijaan viettänyt viimeiset parisen viikkoa enemmän tai vähemmän sisätiloissa horrostaen, milloin kampylobakteeria potien, milloin taas pyykkikasojen keskellä luovien tai pääsykoekirjan avaamista vältellen. En ole varma.)

Kuusitoista celsiusastetta ja pilvetön taivas (saivartelijoille tiedoksi: pilvinen kuvituskuva on viime syyskuulta) houkuttelivat muutkin kaupungin asukkaat ulos koloistaan. Cinquantenairen riemukaaren juurelle mahtui silti hyvin viettämään pique-niqueta muutaman suomitytön ja erään saksalaisvahvistuksen voimin.

Selkeän sään seurauksena ajatuksenjuoksukin tuntui avartuneen. Talvisen stressipaineänkyrämielentilan tilalle hiipikin toisenlainen asenne, välinpitämättömämpi. Sellainen, että mitäpä siitä.

Mitäpä siitä, että saan ainoassa löytämässäni sunnuntaina auki olevassa ruokakaupassa ala-arvoista asiakaspalvelua. Sain kuitenkin oikein kelvot piknik-eväät.

Mitäpä siitä, että pääsykokeisiin on enää pari hassua kuukautta ja lukemiseni on surkealla tolalla. Tiesin jo urakkaan ryhtyessäni, että itsenäinen opiskelu ei ole koskaan ollut vahvimpia osa-alueitani (lue: olen aika tosi laiska sekä saamaton). Jos opiskelupaikkaa ei nyt irtoa, niin varavaihtoehto Jyväskylä on ihan kelpo paikka elää ja olla.

Mitäpä siitä, että au pairin työ on välillä niin hermojaraastavaa, että päivän päätteeksi päätyy toistelemaan kollegoiden kanssa vuosisatoja vanhaa mantraa ”en ikinä halua lapsia”. Hyviä ja huonoja päiviä tulee ja menee sekä minulla että lapsilla, mutta lopulta kuitenkin lepytään, pyydetään anteeksi ja syödään yhdessä banaanilettuja. 

(Tähän kohtaan kuuluisi kuvituskuva minusta nauttimassa liian monetta piknik-vohvelia.)

Brysselissä kaikki hyvin. Oikeastaan aika mainiosti.