Koin vaan näin puoli kahdelta yöllä pakottavaa tarvetta tulla kirjoittamaan, että olen hengissä, vaikka olen viettänyt hiljaiseloa viimeisen kuukauden ajan.

Elämä täällä maistuu makealle (kuten paikallinen suklaakin, jota on tullut osteltua runsain käsin viime aikoina, eheh). Tänään ahdoin kitaani lounaskulhollisen nuudeleita syömäpuikoilla (!!!) supervikkelästi päihittäen nopeudessa meidän pojat 100-0. Koska ”tiesitkö että jos meille tulee au pairiksi niin pitää osata syödä puikoilla, eikö äiti muka laittanut sitä työpaikkailmoitukseen”. Ei ongelmaa.

Ongelmaa ei tuottanut myöskään Ikean valmistaikinasta kasaamani piparimuumitalo. No okei, tuottihan se jonkin verran ongelmia. Ensinnäkin kaksi leivonta-apuriani kyllästyivät kaulitsemiseen syötyään vatsansa kipeiksi taikinasta, johon meni ehkä viitisen minuuttia. Lopun muutaman tunnin au pair sai toimia sekä iPad-vuoroista taistelevien pikkuihmisten erotuomarina että rakennusmestarina. Taikina oli pehmeää (eikä paikallinen kosteahko ilmasto auttanut asiaa sitten ollenkaan), joten useat seinät kaatuivat ja ärräpäät lentelivät. Lopulta talo seisoi pystyssä vakaasti mutta epävarmasti.

”Olisko tässä jo tarpeeksi tätä sokeriliisteriä?” ”Ei.”

Pudotin rakkaan Samsungini jokeen Bruggessa pari viikkoa takaperin. Ei naurattanut. Älypuhelinjumalille tosin iso kiitos kaikenlaisista hienoista varmuuskopiojärjestelmistä: hetken jo ehdin pelätä kadottaneeni puhelimen mukana suuren osan Belgia-kuvamuistoistani, mutta sain huokaista helpotuksesta löytäessäni joka ikisen kuvan (ja mikä tärkeintä, myös ne tuhannet vuoden käytön aikana kertyneet kaksoisleukaselfiet) Dropbox-kansioistani. Mitään elintärkeää ei siis päässyt uppoamaan puhelimen mukana.

Iltaisin kaipaan tuulipukukansaa kansoittamaan katuja kanssani. Ilmeisesti belgialaiset eivät vain harrasta iltalenkkeilyä: parina päivänä päivällisen jälkeen ulkona löntystellessäni vastaan on tullut vain yhden käden sormilla laskettava määrä ihmisiä.

Voiko muuten sanoa olevansa jo melkein paikallinen, kun tunnistaa lähes kaikki Gare Centralen asematunnelia asuttavat laitapuolen kulkijat?

Ai että mitä kuuluu? Tosi hyvää. Suurin syy tähän on se, että vaihdoin perhettä.

Ensimmäinen kokemukseni au paireilusta ei ollut ihan sitä, mitä odotin. Ja se takapihan päärynäpuukin kuihtui samaa tahtia kun ajatus lähdöstä vahvistui. Kokemuspa tuokin.

Uudessa perheessä kuulee suomea, englantia ja ajoittain vähän hollantia. Ja kompastuu lattialla lojuviin 7- ja 10-vuotiaiden poikien lelusotilaisiin.
 

Kolmen viikon haahuilun jälkeen muumilakanoihin kääriytyminen tuntui ihan erityisen hyvältä, vaikka en koskaan ole ollut kova muumien ystävä. Siinä oli jonkinlaista symboliikkaa.

Kävin keskustelun lähikorttelissa vastaanottoa pitävän kampaajan kanssa ranskan kielellä (!) ja vaihdoin puhelinnumeroita naapurin suomalaisäidin kanssa. Alle vuorokaudessa ehdin tutustumaan useampaan uuden kotikuntani naapuriin kuin koko tähänastisena aikanani vanhalla alueella yhteensä.

Tällä hetkellä lojun ilmapatjalla vajaan kuuden neliömetrin kopissani ja tunnen aika kovaa kiitollisuutta siitä, että asiat järjestyivät näinkin helposti.