On hyviä päiviä.

Niitä rauhallisia sunnuntaiaamuja, kun 7-vuotias koputtaa ovelle ja kysyy, voinko herätä nopeasti ja tulla taittelemaan origameja. Niitä leikintäyteisiä iltapäiviä, joiden päätteeksi 6-vuotias kuiskaa korvaan ”I like you”. Tai niitä päiviä, kun kuunnellaan levyllinen suomalaisia joululauluja ja nauretaan hölynpölyltä kuulostaville sanoille (aika suuri saavutus minulta, joka virallisesti vihaa kaikkia joululauluja – paitsi Juice Leskisen Sikaa, joka nyt vaan sattuu kaikessa ironisuudessaan olemaan maailmankaikkeuden suurin mestariteos).

Tiheämmässä ovat olleet ne huonot päivät.

Ne, joina saa kuunnella suoraa huutoa 3 tuntia putkeen väistellessään samalla lentäviä kenkiä ja huonekaluja. Tai ne, kun tulee lukituksi takapihalle. Puhumattakaan niistä päivistä, joina joutuu voimakeinoin estämään 7-vuotiasta karkaamasta kotoa. Laskea käsivarsia koristavia mustelmia ja miettiä, oliko itse todella näin vaikea lapsi.

Eihän tämä nyt kovin helppoa ja kivaa ole.

Totesin aamulennon olleen virhe, kun kampesin itseni ylös lauantaiaamuna klo 3.30 virkistävien kahden tunnin yöunien jälkeen. Bisnesmiehet tuijottivat minua kummeksuen itkiessäni silmät päästäni koneen jättäessä Hki-Vantaan lentokentän taakseen. Toivoin, että perheeni tunnistaisi minut lentokentällä umpeen muurautuneista silmistäni ja itkuturvoksissa olevasta naamastani huolimatta.

Saavuin lauantaina taloon, joka näytti olevan rempallaan, mutta täynnä rakkautta. Taulut lojuvat vielä muuttolaatikoissa eteisessä, enkä ole varma, löytyykö koko talosta toimivaa imuria. Pyyhkäisin pölyyntyneen, antiikkipuisen vaatekaappini luovasti viinietikalta tuoksuvalla ikkunanpesuaineella. Maljakoissa kukkivat silti tuoreet pionit, ja keittiön kaapista löytyy aina punaviiniä, vaikka muut peruselintarvikkeet olisivatkin lopussa. Nurinkurista.
 
Toistaiseksi tuota edellä mainittua rakkautta minua kohtaan osoitetaan kovin vaihtelevin tavoin, mutta olen kuitenkin onnistunut välttymään isommilta mustelmilta ja puremajäljiltä. Lapsetkin ovat vielä hengissä, vaikka heille on tullut karjuttua useaan otteeseen. Tämän bakteerifanaattisen au pairin kärsivällisyys loppuu muuten tasan siinä kohtaa, kun 8-vuotias alkaa roiskia naamaani vessanpönttöön tippuneella huiskukynähärpäkkeellä.

Niin että paikka se on tämäkin. Olen hengissä.