Kesti pitkään, ennen kuin jaksoin alkaa käydä läpi tuhansia kuvia, joita vuoden aikana tuli napattua.  Vähitellen sain muistoihin sen verran etäisyyttä, että kuvia katsellessa haikea hymynkare kasvoi vuolasta vollottamista todennäköisemmäksi reaktioksi. 

Kotipuistoni Brysselissä oli monin tavoin hyvä.

Näitä mutkaisia polkuja pitkin olen kirmaillut ylä- ja alamäkeen, edestakaisin, ympyrää kiertäen, eksyen, itseni taas paikantaen. Ihaillut korkealle kohoavia oksastoja, katsellut kukkulalta horisontin leikkaavaa kunnantalon tornia. 

Purkanut turhautumiseni työkuvioihin tamppaamalla tannerta nopeammin kuin koskaan aiemmin, toisaalta taas turhautunut itse puistoon ja sen penikkatautia pahentavaan maaperään. Seuraavana päivänä taas huokaillut henkeäsalpaavalle valolle, joka ilta-aikaan sirottuu kauniisti jykevien lehtipuiden välistä joka puolelle ja kesäaikaan antaa erilaisen merkityksen käsitteelle vihreä kulta.

Pysähtynyt tuntemattoman ihmisen kanssa kymmeneksi minuutiksi katselemaan ympäriinsä pomppivia kaninpoikasia ja hymyillyt riemuidioottina tajutessani tilanteen absurdiuden. Väistellyt vesilintujen kakkakasoja. Kummastellut myyrien luolastonrakentamistaitoja.

Herännyt maanantaiaamuna kukonlaulun aikaan päästäkseni ihailemaan nousevaa aurinkoa ja aamukuuraista ruohikkoa. 

Kiivennyt puiston korkeimmalle kohdalle ottamaan kiitoskorttikuvia sukulaisille puoli vuotta juhlien jälkeen.

Tämä paikka on ollut koti, pikkuruisen kotikuntani keuhkot. Mielettömän kaunis ja tyyni – siitäkin huolimatta, että puiston kylkeen on kasvanut kuusikaistainen autotie. 

Tasan vuosi sitten lentokoneen pyörät irtosivat kiitoradasta Helsinki-Vantaalla ja pari tuntia myöhemmin, 2 tuntia ja 35 minuuttia noin tarkalleen ottaen, ne iskeytyivät maan kamaralle Brysselin koillispuolella. 

Vuosipäivän kunniaksi olen saanut hyvän tekosyyn rypeä taas menneessä, vaikka nykyhetkessä ja tulevaisuudessakin olisi kaiketi riittämiin vatvottavaa. Mielessä on vielä uskomattoman kirkkaana ensimmäisen Bryssel-kodin aistimuistot: ikivanhan keittiön ominaistuoksu, kapeiden portaiden narina ja se ranskansekainen, elämää täynnä oleva äänimaailma, joka tulvi kaduilta sisään kun viimein opin avaamaan huoneeni ranskalaisen parvekkeen oven.

Viime vuosi oli ehkä parasta, mitä elämässäni on tapahtunut, ja kaikessa vaiherikkaudessa ja opettavaisuudessaan se on auttanut minua suhtautumaan nyt alkavaan uuteen elämänvaiheeseen sopivan rennosti. Arki on paluun jälkeen kulkenut sykäyksittäin; olen vaiheittaisen joutenolon ohella paiskinut töitä runsaammin kuin osasin olettaa ja odotellut opintojen alkamista kuin kuuta nousevaa, mutta loppujen lopuksi päätynyt olemaan ottamatta mistään selvää ennen ensimmäisen koulupäivän vastaista yötä.

Yliopiston alkamiseen ei ole alkukankeuden jälkeen liittynyt kovinkaan suuria tunteita – lähinnä väsymystä – mutta pieni epävarmuus on nostanut taas päätään. Juuri nyt tietoa tulee paljon joka tuutista, ja yritän vastaanottaa sen kaiken tunnollisesti muistaen samalla, että jokainen päivä tätä alaa opiskellen kuluttaa opintotukioikeuttani ja mahdollisesti hankaloittaa työllistävämmän alan opiskelemista tulevaisuudessa.

Haluan kuitenkin naiivisti uskoa, että kaikki menee lopulta hyvin. Niin kävi viime vuonnakin: lähdin asumaan ihan okei -perheeseen, joka osoittautui ei-niin-kovin-okeiksi, mutta väliaikaisen kodittomuuden kautta sain perheen, joka oikeasti tuntui ja tuntuu edelleen perheeltä. Siinä seikkailujen sivussa opin vieläpä viikkaamaan kuminauhalakanoita ja kaitsemaan koiranpentua (jota muuten ikävöin edelleen kauheasti – aika on todellakin kullannut muistot tehokkaasti!).

Pääsin kuukausi sitten moikkaamaan suurinta osaa host-perheestäni, mikä oli jokseenkin rauhoittavaa. Eivät ne minua ihan viikoissa unohda, vaikka asustankin nykyään parin tuhannen kilometrin päässä. Etanaposti, skype ja sähköposti toimivat, vaikka tietenkään poikien kanssa köllötteleminen tai kutitushyökkäyksen uhriksi joutuminen ei mediavälitteisesti olekaan mahdollista. Täytynee matkustaa tulevaisuudessa paikan päälle moikkailemaan ja köllöttelemään. Ja syömään hostpapan kokkailemaa maailman parasta phad thaita. (Tässä kohdassa hiukan hymyilyttää, sillä aloitin juuri edellisen virkkeeni ja-sanalla – kielioppivalveutuneet host-lapseni jaksoivat aina muistuttaa, että tämä on suuri synti. Ei auta, vaikka sanoisi, että tehokeinot ja taiteelliset vapaudet ovat välillä sallittuja. :’))

Tampere on ollut kauniimpi kuin muistinkaan. Ei sellainen mykistävä, kuten Luxemburg korkeuseroineen tai Liègen rautatieasema Belgiassa, mutta pikkuruinen ja sympaattinen. Siisti ja toimiva, vähän yllätyksetön. Kodin tästä tekee se, että bussikuskeja saa moikata ja harjuja halkovat pururadat ovat penikkaparoilleni huomattavasti hellempiä kuin Woluwe-puiston asfaltoidut polut.