Olen Suomessa. Vähän enemmän lopullisesti kuin pitkään aikaan. 

Viimeisen 48 tunnin aikana olen itkenyt itseni nestehukan partaalle. Yksin viimeistä kertaa metrolla keskustaan matkustaessani, Cinquantenairen puistossa talsiessani, Minnaa yöllisellä Arts-Loilla hyvästellessäni, keittiössä kello kaksi aamuyöllä syöpötellessäni, _sitä pirun koiraa viimeistä kertaa silitellessäni_, host-lapsia haliessani, hostäitiä haliessani, host-isovanhempia haliessani, hostpapaa haliessani, Zaventemin lentokentälle yllättäen saattamaan tullutta Selinaa hyvästellessäni, Helsinki-Vantaalla vanhempani tavatessani, kotona tajutessani paluuni lopullisuuden, ja vielä kerran tänä aamuna keittiön pöydässä Opintopolku-sivuston avatessani. 

Parissa vuorokaudessa ehti tapahtua paljon.

Vietin mahtavan viimeisen illan Brysselissä: seurasin auringonlaskua Mont des Artsilla, nautin viimeiset lähtövohvelit, ihmettelin Grand Placen tunnelmaa hämärtyvässä kesäyössä, otin hetken mielijohteesta metron Louisalle ihailemaan laajalle levittäytyviä kaupungin valoja. Kaikki tämä ihanien ihmisten ympäröimänä.

Sattumalta tänään aamulla (no okei, puolilta päivin) aamupalaa mutustellessani sain tietää UTAn hyväksyneen minut lukemaan journalistiikkaa ja viestintää. Ai jahas, kappas vain, okei, aika siistiä, itkenpä vielä vähän lisää, mitä nyt, missä asun syksyllä, ehkä kaikki järjestyy -ajatuskulun jälkeen jatkoin aamupalani mutustelua. Kävin ylikierroksilla, tapasin vanhoja ystäviä, nautin suomalaisia vohveleita, vaihdoin kuulumisia.

Suomi-ruoka on edelleen parasta, kauan kaivattu hiljaisuus ja oma rauha ja oikean kodin suomat vapaudet helpottavia, mutta silti jokin puuttuu. Olen samaan aikaan kotona, mutta silti niin kaukana sieltä. Se on musertavaa. En väitä, että Bryssel-elämä olisi ollut pelkkää kivaa, hauskaa ja mahtavaa – ei, se oli myös paskaa ja muita eritteitä – mutta niitä hyviä hetkiä kaiken ärsytyksenkin keskellä osasi arvostaa eri tavalla kuin Suomessa. 

Toisaalta yritän lohduttautua ajatuksella siitä, että ihmiset tekevät (ja tekivät) kodin. Näistä ennalta tuntemattomista ihmisistä, kollegoista, toisista au paireista, kyhäsi itselleen nopeasti vahvan turvaverkon, joka jaksoi tukea Suomi-ikävän velloessa ja oli aina valmiina uusille, mahtaville seikkailuille. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan, ja tämän viikon loppuun mennessä viimeinenkin meistä on lentänyt takaisin Suomeen. Bryssel säilyy kyllä ennallaan, mutta silti jatkossa siellä käydessään jokin, se tärkein, tulee puuttumaan. Tarkemmin ajateltuna tämä fakta kyllä musertaa enemmän kuin lohduttaa.

Kotiasemalla viimeistä kertaa metroa numero 1 odotellessani katseeni kiertää pitkin aseman riemunkirjavia seiniä. Yritän painaa mieleeni jokaisen, korneimmankin yksityiskohdan värikkäistä, wc-kaakeleita muistuttavista seinälaatoista, joiden asettelu ei noudata mitään logiikkaa. Ei noudata tämä kaupunkikaan. Silti se on kovin rakas.

Annan silmieni pysähtyä jokaisen odottelijan kohdalla. Yhtäkkiä kateuden aalto pyyhkäisee ylitseni: kuinka epäreilua onkaan, että he saavat odottaa täällä vielä huomenna, ylihuomenna ja ensi viikolla. 

Minä en. 

Näyttäisivät nyt edes siltä että nauttisivat tästä odottelusta, siitä että saavat odottaa metroa juuri tällä asemalla juuri tänään. Niin minäkin tekisin, jos en olisi samaan aikaan niin vihainen siitä, että täytyy lähteä. 

Metrossa helteistä huolimatta toppatakkiin pukeutunut, keski-ikäisyyden ylittänyt nainen kulkee ilmastointiteipillä kurotun äänentoistolaitteensa kanssa vaunusta toiseen ja laulaa varmalla otteella samaa laulua kuin viime syyskuussa. Kiertää luikautuksensa jälkeen ympäri vaunua kysyvästi pientä pahvikuppia ravistellen. Sen pohjalla kilisee pari hassua lanttia, joidenkin ystävällisten sielujen lahjoittamia. En kaiva taaskaan kuvetta, vaikka ehkä pitäisi – saattoihan tämä olla viimeinen kerta koskaan, kun kuulin saman veisun.

Silmäni täyttyvät tahtomattani kyynelistäni päästäessäni tämän ajatuksen ilmoille. Niin, viimeinen kerta. Mitä lähemmäs keskustaa metro etenee, sitä enemmän rintaani puristaa ja pala kurkussa kasvaa epämukavan suureksi.

Merode. Riemukaaren alla pidetyt lukuisat piknikit. En halua muistella niitä liikaa nyt, tai vuodatan lammikon syliini.
Schuman. Aseman remontti on jatkunut jo vuosikausia. Saavatkohan sitä koskaan valmiiksi.
Maalbeek. Silmäilen aseman kummallisia seinämaalauksia, jotka yksinkertaisuudessaan ja kömpelyydessään ovat aina viehättäneet. Miksi meillä ei Suomessa ole bussipysäkkitaidetta.
Arts-Loi. yritän räpyttelemällä estää kyyneleitä valumasta poskille asti, mutta vimmatusti räpytellessäni saan ripsen silmääni, mikä edesauttaa kyyneleiden virtaamista entisestään.
Parc. Roska edelleen silmässä. Hymyilen itsekseni tilanteen koomisuudelle ja kaivan silmää.  
Gare Centrale. Kokoan itseni, nypin silmää vielä vähän lisää ja nousen metrosta.

Tästä tulee hyvä viimeinen lauantai. 

Kaikista lähtö- ja paluuvaikeuksista huolimatta olen iloinen, että pääsin kokemaan tämän kaiken. Paljon se vaati – sitkeyttä, yrittämistä ja roppakaupalla hyvää tuuria: tokkopa olisin uskonut kymmenisen kuukautta sitten ensimmäisestä host-perheestäni ulospotkittuna ö-luokan hotellin minihuoneessa nyyhkiessäni, että kaikki tulisi vielä järjestymään parhain päin. Niin vain kuitenkin kävi. 

Tämä blogi ei hiljene ihan vielä. Ajattelin, että tulevaisuudessa joku Belgian-matkaaja saattaisi löytää tänne ja saada jonkinlaista vertaistukea (kyllä, joku muukin on tavannut pöyristyttävän kehnoa asiakaspalvelua ja jakaa kanssasi turhautumisen siitä, kun mikään ei vain toimi) ja matkavinkkejä paikoista, joissa ehdottomasti kannattaa vierailla (Liègen rautatieasema!) ja paikoista, jotka taas kannattaa jättää väliin (Gare du Midin seutu yksinäisenä pohjoismaalaisena naisena yöaikaan). Siispä jatkanen reissu- ja ajatuspostausten suoltamista vielä hamaan tulevaisuuteen saakka. Seuraavaan kertaan – à bientôt!

Yksi ulkomailla asumisen hienoimmista puolista on ollut uusiin ihmisiin tutustuminen. Seuraavaksi luvassa tiukkaa henkilökuvaa muutamasta kotikorttelissa tavatusta. (Kuvituksena mihinkään mitenkään liittymättömiä leipomuksia kuluneen vuoden ajalta. Isompien lasten kanssa keittiössä hääräily on ihan ykköspuuhaa tylsinä iltapäivinä!)

Vaniljakiisseli

No ensinnäkin se pitkätukkainen espanjalainen kitaranopettaja. Rullailee ympäri katuja potkulaudalla, poskisuukottelee aina tavatessamme (Belgiassa pusuja tulee vain yksi, ensimmäistä kertaa tavatessamme pusuttelin vahingossa kahdesti, ups). Hänen kitaransa on liimattu täyteen Paavo Pesusieni -tarroja. Taloudessani asuva pieni kitaraoppilas on oppinut kevään varrella näppäilemään mm. Star Warsin ja Pink Pantherin tunnusmusiikit sekä Eurooppa-hymnin, Euroopan pääkaupungissa kun ollaan. Vaikka mies ei puhukaan suomea, hän tuntee osapuilleen kaikki suomalaiset metallibändit ja jaksaa avautua syvästä rakkaudestaan Nightwishia ja Sonata Arcticaa kohtaan tilanteessa kuin tilanteessa.

Runebergintortut

Tien päässä omaa coiffurea pitävä kampaajatar. Lähestynee jo kuuttakymmentä ikävuotta, ja asiakaskuntakin koostuu lähinnä harmaahapsisista. Pitää näyteikkunassaan myös kirpputoria (tällä hetkellä myytävänä kanootti, rumia koriste-esineitä ja vanha filmikamera). Aurinkoisella säällä raahaa aurinkotuolin kampaamonsa ulko-oven viereen ja parkkeeraa itsensä paisteeseen lukemaan chic-litiä. Ei puhu englantia, mutta keskustelee kanssani kärsivällisesti selkoranskaksi. Antaa huonostikin käyttäytyville lapsiasiakkaille (krhm….. näitä meiltä löytyy) karkin tai yleensä kaksi.

Pinaattiletut

Naapurin eläköitynyt belgialaismies. Ammatiltaan lääkäri, mutta polttelee silti piippua kukoistavassa puutarhassaan iltapäivisin kirjan kanssa istuessaan. Puhuu belgialaiseksi yllättävän hyvin englantia! Kerää vuosisatoja vanhoja soittimia, joilla päästelee sulosointuja ilmoille aina aamupäivisin. Usein heräänkin aamuisin joko silmäluomien läpi tunkeutuviin auringonsäteisiin (ei, en omista pimennysverhoja) tai seinän takaa kantautuvaan lempeään urkumusiikkiin. Omistaa sekarotuisen koiran, joka suhtautuu yllättävän suopeasti omaan pieneen räksyttäjäämme.

Perunarieskat

Tsekkiläinen perheenäiti, joka puhuu englantia täydellisellä brittiaksentilla, ja jonka kanssa odottelemme koulubussia saapuvaksi joka arkipäivä. Aluksi meni varmaan puoli vuotta ilman että edes tervehdimme toisiamme (tämä hitaastilämpeneväisyys taitaa olla kaikkien suunnilleen Saksaa itäisempien eurooppalaisten ominaisuus…), mutta nykyään juttu lentää niin, ettei koulubussin toivoisi saapuvan lainkaan. Yleensä valitamme naisen kanssa kilvan (:D) ranskan kielen oppimisen mahdottomuudesta ja manaamme belgialaisten surkeaa asiakaspalveluasennetta. 

Banaani-valkosuklaa-karpalokaurakeksit

Viimeinen ja ehkä hämmentävin on ehkä kuusissakymmenissä huiteleva mahdollisesti italialaisalkuperää oleva mies kotikadullamme. Eräänä päivää koiraa kotikadullani kävelyttäessäni spottasi koira tämän kauempana seisovan, minulle silloin vielä tuntemattoman miehen ja lähti juoksemaan tätä kohti. Miehen kohdalle päästyämme hän kaappasi nelijalkaisen tottuneesti syliinsä, antoi kunnon rapsutuksen ja kaivoi tälle vielä taskustaan muutaman koirankeksin. Mies rapsutteli koiraa vielä hetken aikaa, päästi sen sitten pois sylistään ja toivotti murteisella ranskalla hyvät päivänjatkot. Kotiin päästyäni kerroin tästä miehestä huolestuneena hostisälle. Päässäni jyskytti pelokas ajatus hullusta koiranmyrkyttäjästä, joka peittää teennäisen iloisuuden alle patoutuneen vihansa kaikkia kulmakunnan koiria vastaan. Hostisä ei voinut uskoa suomalaisittain täysin rationaalisia ajatuksiani. Onneksi hän tiesi paremmin: mies olikin täysin harmiton herra – kuulemma menettänyt oman koiransa muutama vuosi sitten, ja rakkaan kirppukasan jättämää aukkoa sydämessään täyttääkseen hän päätti alkaa hemmotella naapuruston tuttuja koiria aina ne nähdessään. Se siitä mielipuolisesta myrkyttäjästä sitten.