Kevään edetessä tuli reissuilujen kanssa kiire, kun jäljellä olevien päivien määrä tippui alle viidenkymmenen ja monta paikkaa oli vielä näkemättä. Vaikka kuinka vielä talvella vannoin, että minähän en viimeisiä viikkojani juokse tukka putkella kaupungista toiseen, niin tähän sitä nyt päädyttiin… viimeisen parin kuukauden ajan harva viikonloppu on tullut vietettyä kokonaan Brysselissä.

Tämä tosin ei ole vain omaa laiskuuttani tai myöhäisherännäisyyttäni. Sääjumalat eivät ole kovasti suosineet tätä(kään) kolkkaa maailmasta sitten viime syksyn, joten tasaisen koleaa harmautta kesti aina toukokuulle saakka. Ja kurjalla säällä reissaaminen tekee kokemuksestakin masentavamman (tästä esimerkkinä blogissa huomiotta jäänyt Köln-viikonloppu viime tammikuussa erään Minnan kanssa: saavuimme kaupunkiin räntäsateen saattelemana, talsimme sohjossa ympäri kaupunkia sormet kohmeessa, emmekä vakuuttuneet Saksan kauneudesta siinä kylmänkosteassa sumussa. Ruoka tosin oli halpaa ja hyvää, mutta päällimmäisenä reissusta jäivät mieleen sinertävät varpaat ja lisävillahousujen lainaaminen matkatoverille, joka ei ollut tajunnut ottaa huomioon mahdollisia äärimmäisiä sääolosuhteita reissulle pakatessaan. Onneksi minä ja puhelimeni neljä sääsovellusta sentään olimme tästä tietoisia.)

Junailin itselleni viime perjantain puoliksi vapaaksi ja lähdin matkaan kohti Pariisia. Viime hetken budjettiretki toteutettiin idBusin ja Airbnb:n avulla – luojan kiitos että vaihtoehtoja 100e/suunta-junalipuille ja 100e/yö-hotelleille vielä löytyi! Eikä Montmartre-maisemissa ja ikkunasta näkyvässä Sacre-Coeurissakaan mitään vikaa ollut. Matka oli muutenkin mainio, säätkin suosivat sopivasti, eikä juhannusviikonloppu Louvren käytävillä vaellellen tai riemukaaren huipulla maisemia tähyillen tuntunut ollenkaan hassummalta vaihtoehdolta kaatosateessa grillailulle. Tästä (ja tuhannesta muustakin) reissusta saatan raportoida sitten joskus Suomeen päästyäni. Nyt priorisoin muut jutut kuvien läpikäymisen ja ulosannin hiomisen edelle.

Viime viikonlopun jälkeen voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että aika lailla kaikki keskeiset kaupungit Belgiassa ja sen ympäristössä on tullut nähtyä. Marssikestävyys alkaa jo hieman horjua, mutta onneksi pian pääsee Suomeen lepäilemään kesätöihin ja autokouluun sekä panikoimaan syksyn opiskelujärjestelyjä. 

– – –

Päivälaskuri Suomeen näyttää alle viikkoa. Arki Suomessa hirvittää, mutta paluutuskaa lievitti hieman se, että huomasin metroasemilla mainostettavan Orange is the new blackin kolmostuotantokauden olevan nyt ulkona. Tiedän jo, millä tilkitsen kotipäivieni tyhjät kolot ja Belgia-ikävän aiheuttaman onttouden…

Tänään täytin 20 vuotta. Hostisä katsoi multitasking-synttärikakunleivontaoperaatiotani kauhunsekaisin silmin (”But there will be cake” ei vissiin riittänyt vakuuttamaan), mutta kehui lopputulosta iltateepöydässä vuolaasti. Tökkäsin valmiin kakun päälle joulupukkikoristeen, koska kynttilöitä ei siihen hätään löytynyt, ja onhan kulutusjuhla taas ihan kohta ovella. Sain laulun, tulin muistetuksi kortein ja jopa pienellä lahjalla. Ahdistuin uudesta kymmenluvusta. Kävin ihailemassa René Magritten surrealismia erään au pair -kollegan kanssa ja ikäkriiseilin lisää. Kiistelin au pair -vuoden kypsyttävästä vaikutuksesta. (Tai siis kyllähän tämä aika täällä jollakin tavalla on kypsyttänyt: välillä pistänyt jopa sapen kiehumaan niin että närästyslääkkeetkään eivät ole riittäneet taltuttamaan sitä porinaa. Siitä toisenlaisesta kypsymisestä en niinkään menisi takuuseen.)

Pitäisi aloittaa pakkaaminen. Ajatuskin ahdistaa. Huomaavatkohan Zaventemin lentokentän turvatarkastuksessa, jos kävelen metallinpaljastimen läpi joogamattoon kääriytyneenä – tällä hetkellä näyttää kovin mahdottomalta saada tuota parimetristä kumisuikaletta mahtumaan matkalaukkuun.

Tähän viikkoon mahtuu monta viimeistä kertaa. Tänään aloitin hyvästelyt poskipusuttelemalla viimeistä kertaa host-pojan kitaranopettajan. Kertoi unelmoivansa vielä joskus matkaavansa Suomeen Tuska-festivaaleille. Toivotin tervetulleeksi ja jäin katselemaan, kun tämä rullaili potkulaudallaan auringonlaskuun.

Saattoi mennä roska silmään.

Tai pari. Molempiin.

Ihmiset ovat oudon tuttavallisia. Aina silloin tällöin kadulla joku toivottaa bonjourit tai bonsoirit, ihan vain toivottamisen ilosta. Suomalaisseurassa liikkuessa saattaa joku tuntematon udella, mitä kieltä oikein puhumme (”It sounds like Japanese but backwards”, ”I thought it was Norwegian”). Siivooja kyselee kummalllisia kysymyksiä, ja naapureiden kanssa jutellaan muustakin kuin säästä. Toisaalta ihan virkistävää, mutta suomalaiselle erakkoluonteelle silti kovin kuluttavaa.

Vaikka (ainakin osa) Suomenkin elintarvikehygienialainsäädännöstä on Brysselin EU-koneiston sanelemaa, ei täällä päin maailmaa näytetä kamalasti näistä säädöksistä piittaavan. On ihan ok koota patonkeja siviilivaatteissa, pitkät hiukset auki, paljailla käsillä, joissa on korppikotkamaiset rakennekynnet ja sormuksia, pesemättä käsiä asiakkaiden rahastuksen ja uuden patongin aloittamisen välissä. Heseläinen kummeksuu kovasti.

Roskienkeruujärjestelmä on hankala ja monimutkainen. Roskat lajitellaan erivärisiin muovipusseihin, joiden myyntihintoihin on lisätty roskavero, jolla koko roskarumbaa rahoitetaan. Nämä eriväriset pussit viedään sitten kivasti tiettynä päivänä viikosta tiettyyn aikaan kadulle, jolta roskamiehet käyvät sitten keräämässä roskat. Tosin ketut ehtivät usein osingoille ennen kuin roskamiehet saapuvat, etenkin jos pussin kiikuttaa ulos keräämisaamua edeltävänä iltana…

Kadulle levinneisiin roskiin on tosin keksitty ratkaisu: aina roska-autoaamun jälkeen korttelissamme pyörii roskafirman työntekijä jättiläismäisen, perässä vedettävän imurin kanssa, joka nielee kettujen tai kovakouraisten roskamiesten takia pitkin poikin levinneet irtoroskat, vaipat ja ruuantähteet. Surrur.

Joulun alla ovikelloa pimpotti pari roskamiestä, jotka keräsivät alueemme asukkailta vuotuisia joulubonuksiaan. Koska alan palkkaus ei ole kummoinen, on roskamiehillä tapana kiertää joulukuussa hoitamansa alueen talojen ovelta ovelle kerjäämässä lisärahaa. Yleensä tätä rahaa myös annetaan, sillä huhun mukaan roskamiehet saattavat alkaa niskoitella kitupiikkien roskahuollon kanssa. Siis vähän kuin aikuisten, raavaiden miesten trick-or-treatingia.

Asiakaspalvelijat ovat lähes poikkeuksetta tylyjä. Tarjoilijat ja kaupan kassat eivät hirveästi mieti lähestymistapojaan. Yleensä asiakaspalvelijan hyinen asenne pääsee valloilleen viimeistään siinä vaiheessa, kun tämä huomaa asiakkaan kysyvän jotain englanniksi. Ei siis toki kannata osata englantia työskennellessään palveluammatissa kaupungissa, jonka asukkaista joka kolmas on ulkomaista alkuperää…

Täällä ihmiset oikeasti lukevat Metro-lehteä metrossa. Aamumetrossa joka toisella matkustajalla on kyseinen aviisi tarkastelussa. Suomessahan lehti taitaa olla jo kuollut ja kuopattu. 

Hanavesi on kalkkista. Kalkkivesi rikkoo vesiputket, lämminvesivaraajat, kahvin- ja vedenkeittimet, you name it….. Kaupoista kannetaan kanistereittain demineralisoitua vettä höyrysilitysrautaa varten. Normivesi kun aiheuttaisi ikäviä kalkkitukoksia rautaan. Hanavesi ei myöskään maistu kovinkaan hyvältä, ja meilläkin juodaan lähinnä pullovettä.

Lakot ovat arkipäivää. Julkisten alojen työntekijät saavat lakkoilullaan kaupungin rattaat pysähtymään ihan tehokkaasti: pelkästään julkisen liikenteen takkuilu aiheuttaa sen, että ihmiset eivät pääse työpaikoilleen, mikä tarkoittaa koulujen, päiväkotien ja kauppojen sulkeutumista lakkopäivänä. Omat host-lapseni ovat usein lakkopäivinä kotona, sillä koulussa sinne asti päässeet lapset kerätään yleensä resurssien puutteessa yhteen ja samaan tilaan riehumaan. Mitään järkevää harvoin saadaan aikaiseksi, eikä lämmintä ruokaa tarjoilla. 

Lakkojen lisäksi mielenosoituksia näkyy silloin tällöin kaduilla. Myös EU-kortteleiden läheisyydessä mellakoidaan tasaisin väliajoin, etenkin huippukokousten ynnä muiden isompien EU-tapahtumien aikaan. Mikäli ihmiset eivät vaivaudu kaduille osoittamaan mieltään, oma mielipide osoitetaan vähintäänkin ripustamalla kantaaottava banderolli kotitalon seinään.

Kauppojen aukiolot ovat kehnot. Tässä kotikulmilla on kaksi ruokakauppaa – isohko Carrefour ja pienempi Delhaize. Molemmat sulkeutuvat joka päivä klo 20. Lähistöltä löytyy pari Siwan kokoista Carrefour Express -kioskia, jotka nekin toimivat normaalien kauppojen aikataulujen mukaisesti. Lähi-Delhaize on auki jopa sunnuntaisin (!!! harvinaista Belgiassa), mutta ilmeisesti tästä poikkeuksellisesta sunnuntaiaukiolosta johtuen se on kokonaan kiinni torstaisin. Carrefour taas on kiinni sunnuntaisin – samoin kuin oikeastaan kaikki kaupat koko kaupungissa muutamaa kahvilaa ja keskustan turistikauppoja lukuunottamatta. Vaatekaupat sulkevat ovensa viimeistään klo 19. Ja ovat – yllätys yllätys – myös kiinni sunnuntaisin.

Hullunkurisinta aukioloissa on se, että täällä päin sekä työ- että koulupäivät loppuvat yleensä myöhemmin kuin Suomessa. On ihan normaalia tulla töistä kotiin vasta iltakuuden ja -seitsemän välillä, mutta tämän vuoksi viikolla ei rahojaan ehdi kiikuttaa ruokakauppaa pidemmälle. Tästä johtuen lauantai-iltapäivät ovat ostoskeskuksissa ja pääostoskaduilla yhtä tungosta: se kun on viikon ainoa päivä, jona työssäkäyvät ehtivät kauppoja kiertelemään. 

Sunnuntaiaukiolojen tarpeellisuudesta ja tarpeettomuudesta on kiistelty paljon viime vuosina, ja tästä kuusta lähtien Brysselissäkin osa keskustan vaatekaupoista avaa ovensa kuun ensimmäisenä sunnuntaina. Kehitystä, Belgia! 

Madame pipi löytyy yleensä jokaisen kauppakeskuksen/museon/nähtävyyden/elokuvateatterin/rautatieaseman vessojen sisäänkäynniltä. Julkiset vessat ovat oikeastaan poikkeuksetta maksullisia, ja vessaan sisään päästäkseen on maksettava sen ulkopuolella päivystävälle (yleensä vanhahkolle naispuoliselle) vessanhoitajalle. Ranskaksi tätä vessarouvaa kutsutaan siis leikkimielisesti madame pipiksi, joka on vapaasti suomennettuna rouva pisu. Yleensä pissarouvalle maksettava summa ei ole suuren suuri, 30-50snt, mutta ilmaisiin ja laadukkaisiin suomalaisvessoihin tottuneelle maksullisuus oli aluksi kova paikka. Luxemburgin rautatieasemalla törmäsimme kummalliseen menettelyyn: pisuaari oli joitakin kymmeniä senttejä halvempi kuin tavallinen vessa. Sukupuolten syrjintää!