Olen Suomessa.

Kolmen ja puolen vuorokauden pituiseksi suunniteltu pääsykoevisiitti venähti lähes viikon mittaiseksi, kun sain viime viikolla selville tämänviikkoisen koiravahtivelvoitteeni peruuntuneen. Pari soittoa SASille, vimmattua chattausta yhtiön nettiasiakaspalvelijan kanssa – ja paluulento Brysseliin oli buukattu paria päivää aiempaa myöhemmäksi. Köyhdyin kuutisenkymmentä euroa, mikä ei ole ollenkaan paha hinta kiireettömästä visiitistä, jolla ehtii tehdä muutakin kuin stressata kanssa-asujatkin hermoromahduksen partaalle. 

Paluun jälkeinen kulttuurishokki iski nyt paljon pienempänä kuin joululomalla, vaikka olenkin ollut poissa kotoa aavistuksen kauemmin kuin ennen ensimmäistä Suomi-lomaani. Ihmiset puhuvat ympärillä rouheasti tamperetta, joku jopa keskisuomalaisittain, ja minä hymyilen vienosti etäisen tutulle hassulle äänimaisemalle. Törmäilen tuttuihin joka puolella, vaihdan kuulumisia, toivotan tsemppiä. Elämään ja muutenkin. 

Vuorokauden päästä tähän aikaan heräilen, nappaan matkalaukkuni mukaan ja lähden taas lentoon. Suuntana vielä kerran Bryssel, tavoitteena ottaa viimeisistä viikoista Belgiassa kaikki irti. Suunnitelmissa olisi ainakin värijuoksua Amsterdamissa, junailua kotimaan rajojen sisäpuolella, mahdollisesti yksi retki Belgian etelänaapurin puolelle. Sitten, kesäkuun loppupuolella, pitäisi olla valmista.

…tai eihän sitä varmaan koskaan ole täysin valmis. Magnolioihin, oksansa laajalle levittäviin jykeviin lehtipuihin, lähipuiston sorsankakkakasojen yli hyppelyyn. En sanoisi olevani valmis, saaneeni tarpeeksi, saavani vielä pitkään aikaan. Mutta Suomessakin on hyviä asioita, mukavia asioita, velvollisuuksiakin. 

Ja Tampere on ihastuttava myös postikorteissa – se on saavutus, johon edes kuvankaunis Amsterdam ei yltänyt.

Odotin kovasti sitä hetkeä, jolloin saisin alkaa tykittää eetteriin herkkiä kevätkukkakuvia, joilla vielä jäitä järvistään sulattelevat suomalaiskaverit saisi kateudesta vihreiksi. Jotenkin se kuitenkin vähän jäi.

Kirsikkapuut nyt eivät olleet kovinkaan kummoisia – kotikulmillani ne ehtivät kukkia jossain maaliskuun raekuurojen ja rankkasateiden välissä yksi kerrallaan, joten missään ikimuistoisen pinkissä japanilaisessa terälehtimeressä ei ainakaan tässä naapurustossa päästy uimaan.

Sitten tulivatkin magnoliat, joiden jättimäiset nuput enteilivät viikkokausia jotain suurta ja kaunista. Loppujen lopuksi kukinto kesti noin puoli päivää, ja pian terälehdet rusehtuivat ja väistyivät vihertävien lehdensilmujen alta. 

Tämän jälkeen kukkivat kummalliset vaaleanpunaiset sateenvarjopuut. Kukinnot muistuttivat runsaudessaan kreppipaperikerroksia, mutta nekin ovat jo näihin päiviin mennessä nuupahtaneet. 

Sitten tuli puoleksi viikoksi sänkyyn vienyt vatsatauti, joka sai elohopean kipuamaan taas neljäänkymmeneen. Neljä päivää sisällä lojuttuani lähdin koiran kanssa haukkaamaan happea eräänä lauantai-iltana. Ja voi sitä ihmetystä, kun päiväkausien sisällä olemisen jälkeen satuin astumaan ovesta pihalle iltahämärän hiipiessä! Vastaan iski sellainen lämpimähkö kesäiltailma, joka tuoksui juuri sopivan vienosti keväältä. Lähikatu näytti upealta vaaleanpunaisena kauniissa rivissä kadun ylle kaartuvine puineen. Astelin katua eteenpäin verkkaisesti ja imin itseeni sitä tunnelmaa, joka ilmassa vallitsi. Ihan kuin edellisenä iltana ennen ala-asteen kevätjuhlia. 

Ja ei, en taaskaan tullut napanneeksi kuvaa – kädet olivat täynnä koirankakkapussia ja yhtä eteenpäin kovasti pyrkivää nelijalkaista. Mutta nautin silti.