Rakas Tampere

Olen Suomessa.

Kolmen ja puolen vuorokauden pituiseksi suunniteltu pääsykoevisiitti venähti lähes viikon mittaiseksi, kun sain viime viikolla selville tämänviikkoisen koiravahtivelvoitteeni peruuntuneen. Pari soittoa SASille, vimmattua chattausta yhtiön nettiasiakaspalvelijan kanssa – ja paluulento Brysseliin oli buukattu paria päivää aiempaa myöhemmäksi. Köyhdyin kuutisenkymmentä euroa, mikä ei ole ollenkaan paha hinta kiireettömästä visiitistä, jolla ehtii tehdä muutakin kuin stressata kanssa-asujatkin hermoromahduksen partaalle. 

Paluun jälkeinen kulttuurishokki iski nyt paljon pienempänä kuin joululomalla, vaikka olenkin ollut poissa kotoa aavistuksen kauemmin kuin ennen ensimmäistä Suomi-lomaani. Ihmiset puhuvat ympärillä rouheasti tamperetta, joku jopa keskisuomalaisittain, ja minä hymyilen vienosti etäisen tutulle hassulle äänimaisemalle. Törmäilen tuttuihin joka puolella, vaihdan kuulumisia, toivotan tsemppiä. Elämään ja muutenkin. 

Vuorokauden päästä tähän aikaan heräilen, nappaan matkalaukkuni mukaan ja lähden taas lentoon. Suuntana vielä kerran Bryssel, tavoitteena ottaa viimeisistä viikoista Belgiassa kaikki irti. Suunnitelmissa olisi ainakin värijuoksua Amsterdamissa, junailua kotimaan rajojen sisäpuolella, mahdollisesti yksi retki Belgian etelänaapurin puolelle. Sitten, kesäkuun loppupuolella, pitäisi olla valmista.

…tai eihän sitä varmaan koskaan ole täysin valmis. Magnolioihin, oksansa laajalle levittäviin jykeviin lehtipuihin, lähipuiston sorsankakkakasojen yli hyppelyyn. En sanoisi olevani valmis, saaneeni tarpeeksi, saavani vielä pitkään aikaan. Mutta Suomessakin on hyviä asioita, mukavia asioita, velvollisuuksiakin. 

Ja Tampere on ihastuttava myös postikorteissa – se on saavutus, johon edes kuvankaunis Amsterdam ei yltänyt.