Vuodenaikoja

Odotin kovasti sitä hetkeä, jolloin saisin alkaa tykittää eetteriin herkkiä kevätkukkakuvia, joilla vielä jäitä järvistään sulattelevat suomalaiskaverit saisi kateudesta vihreiksi. Jotenkin se kuitenkin vähän jäi.

Kirsikkapuut nyt eivät olleet kovinkaan kummoisia – kotikulmillani ne ehtivät kukkia jossain maaliskuun raekuurojen ja rankkasateiden välissä yksi kerrallaan, joten missään ikimuistoisen pinkissä japanilaisessa terälehtimeressä ei ainakaan tässä naapurustossa päästy uimaan.

Sitten tulivatkin magnoliat, joiden jättimäiset nuput enteilivät viikkokausia jotain suurta ja kaunista. Loppujen lopuksi kukinto kesti noin puoli päivää, ja pian terälehdet rusehtuivat ja väistyivät vihertävien lehdensilmujen alta. 

Tämän jälkeen kukkivat kummalliset vaaleanpunaiset sateenvarjopuut. Kukinnot muistuttivat runsaudessaan kreppipaperikerroksia, mutta nekin ovat jo näihin päiviin mennessä nuupahtaneet. 

Sitten tuli puoleksi viikoksi sänkyyn vienyt vatsatauti, joka sai elohopean kipuamaan taas neljäänkymmeneen. Neljä päivää sisällä lojuttuani lähdin koiran kanssa haukkaamaan happea eräänä lauantai-iltana. Ja voi sitä ihmetystä, kun päiväkausien sisällä olemisen jälkeen satuin astumaan ovesta pihalle iltahämärän hiipiessä! Vastaan iski sellainen lämpimähkö kesäiltailma, joka tuoksui juuri sopivan vienosti keväältä. Lähikatu näytti upealta vaaleanpunaisena kauniissa rivissä kadun ylle kaartuvine puineen. Astelin katua eteenpäin verkkaisesti ja imin itseeni sitä tunnelmaa, joka ilmassa vallitsi. Ihan kuin edellisenä iltana ennen ala-asteen kevätjuhlia. 

Ja ei, en taaskaan tullut napanneeksi kuvaa – kädet olivat täynnä koirankakkapussia ja yhtä eteenpäin kovasti pyrkivää nelijalkaista. Mutta nautin silti.