Rakkauden polku

Oli aika, jolloin osasin siteerata Shakespearea.

”Oi Romeo, miksi olet Romeo? Kiellä nimesi ja sukusi. Kuten ruusu tuoksuisi yhtä ihanalta toisellakin nimellä, olisi Romeokin yhtä rakas nimin toisin.”

Tuon palan sain yhä palautettua mieleeni vain hetken miettimisellä. Luultavasti tuossa on virheitä, mutta se ei ole olennaista. Kaikki rakkaustarinat, joita minä arvostan ovat jotain Romeota ja Juliaa tai Nuoren Wertherin Kärsimyksiä.

Kyse ei niinkään ole siitä, että ajattelisin rakkaustarinoiden olevan oikeita vain, jos ne päättyvät todella traagisesti. Kyse on enemmänkin siitä, että idea kaiken pysäyttävästä ja lopullisesta rakkaudesta on kiehtova. Että joku tulisi vastaan ja antaisi kaikelle uuden merkityksen.

Kuulostaa epätodelliselta ja erittäin romantisoidulta näkemykseltä, mutta haluan uskoa siihen. Tätä ajatusmaailmaa ei ehkä koskaan näe silloin, kun minun juttujani miehistä kuuntelee.  Ne jutut ovat täynnä kyynisyyttä, realismia ja vittumitäpaskaa.

Jossain siellä todellisuuden takana kuitenkin piilee idealisti, joka vaikuttui Platonin ideamaailmasta lähinnä siksi, että se mahdollistaisi idealistisen rakkauden olemassaolon.

Tämä uusi polkuni kääntäköön katseeni luolan seinästä ja vieköön kohti ideaa.