Toiveesta täysiaikaisuuteen – kolmas raskausmatkani
Tämä elämäni kolmas raskaus on nyt täysiaikainen ja ajattelin kirjoittaa ylös muutamia ajatuksia tästä matkasta.
Muistan vieläkin miten tärisin ja nyyhkytin nähdessäni raskaustestissä kaksi viivaa. Siihen fiilikseen ei yksinkertaisesti pysty mitenkään valmistautumaan, se on jotain niin ainutlaatuista ja hyvin koskettavaa. Kun jotain odottaa niin paljon ja on sitä ennen ehtinyt pettymään, kun kahta viivaa ei ilmestynytkään testiin, se toivottu ja odotettu tulos vetää jalat alta.
Raskaus konkretisoitui pikkuhiljaa matkan varrella. Sydänäänet, hiljalleen pyöristyvä vatsan muoto, pienen näkeminen ultraäänessä, ensimmäiset hipaisut ja pienet potkut. Raskauden kulkua on ollut mielenkiintoista seurata viikko viikolta, mitä milloinkin tapahtuu ja minkä kokoinen vauva suunnilleen on. Kuinka soluista kehittyy ihminen sisäelimineen, hiuksineen ja pienine sormineen ja varpaineen. Ihmeellistä.
Nyt, vaikka vauva on jo vastasyntyneen kokoinen, sitä on jotenkin vaikea ymmärtää, että tuo heiluva vatsa pitää oikeasti sisällään valmiin vauvan. Terävä kantapää sormien alla ja kipeät potkut kylkiluissa. Siellä on valmis paketti, joka pian saa köllötellä vatsan päällä ja tuhista. (Voi, miten tuota hetkeä nyt odotankaan!) Vaikka sitä kuinka yrittää ajatella ja miettiä miltä tuo pikkutyyppi näyttää, ei siihen vain kykene. Se tuntuu silloinkin niin ihmeelliseltä ajatukselta, kun vauva nostetaan syntymänsä jälkeen rinnalle, että tämä pieni on ollut mukana kokoajan ja tällaisen kokonaisuuden oma vartalo on onnistunut kasvattamaan.
Raskaus on itsessään sujunut hyvin ja normaalisti, mutta olen kyllä saanut osani raskausvaivoista. Välillä on ollut niin turhautunut olo, kun omassa kropassa on huono olla ja sattuu. Etenkin nyt lopussa liikkuminen on jäänyt todella minimiin, mikä harmittaa ihan hirmuisesti, sillä vähänkin aktiivisempi meneminen (pari tuntia kävelyä kaupoissa kierrellen ja kahvitellen, tai päiväkotireissu kaupan kautta) saa nivuset huutamaan hoosiannaa, eikä sen jälkeen ole jalat liikkuneet kuin auts, auts, auts -säestyksellä. Alhainen hemoglobiini ja korkea kohdunpohjan korkeus on saanut normaalin hengittämisen välillä hirveän ahdistavan tuntuiseksi.
Plussapuolina maltillinen painon lisääntyminen, jota ei ole kertynyt tähän mennessä kuin himpun verran alle 10 kiloa, eikä suurempia turvotuksia vielä ole näkynyt. On myös ollut todella ihana kuulla kehuja, että näyttää hehkuvalta ja kauniilta odottavalta äidiltä – kaikki raskaana olevat sen tietävät, että olo ei todellakaan usein ole sellainen. Onhan tämä muutos fyysisesti niin suuri ja loppujen lopuksi nopeaa vauhtia tapahtuva, että usein siinä hieman pää temppuilee mukana ja tuppaa kauhistelemaan muuttuvaa vaa’an lukua ja vartalon muotoja. Silti tätä ei vaihtaisi mihinkään. Olen hyvin onnellinen ja kiitollinen siitä, että vartaloni ylipäänsä pystyy tähän koko prosessiin. Sitä pitää osaa arvostaa aina kaiken kurjan fiiliksenkin ohella.
Eniten tässä raskaudessa seesteisyyttä ja hyvää oloa on tuonut mieheni. Parempaa ihmistä ei rinnalleen voisi toivoa; hän on jaksanut kuunnella valitukseni ja aina rauhallisesti vastannut kaiken kuuluvan raskauteen, sanonut ettei mitään tarvitse nolostella ja että olen rakas. Uskon, että juuri tästä syystä on kuuluisat hormoni-itkut jäänyt oikeastaan itkemättä tämän raskauden aikana. On ollut perinpohjin turvallinen ja rakastettu olo, juuri tällaisena. Olen saanut jakaa raskauden kaikilta eri kanteilta hänen kanssaan ja myös kokenut sen olevan mieluisaa toiselle. Tämä on todella ollut yhteinen odotus – kiitos hänelle siitä!
Tämä raskaus jää muistoihin kauniina matkana.