Aivovammapotilas

Aivovammapotilas. Aika pysäyttävä sana. Aika pysäyttävää kutsua itseään aivovammapotilaaksi.

Joulukuusta vietin suurimman osan sairaalassa. Sairastin sinustromboosin, päässäni on kaksi verisuonta tukossa. Tämän lisäksi kaaduin, sain kallon sisäisen verenvuodon, pienen vuodon pikkuaivoihin ja aivovamman. Ihan tällaista diagnoosiläjää en kuvitellut kuulevani, kun suuntasimme päivystykseen kärsiessäni aivan järkyttävästä päänsärystä.

Joinakin iltoina sairaalasängyssä maatessani koin ihan aitoa kuolemanpelkoa ensimmäistä kertaa elämässäni. Kun valot sammutettiin, makasin silmät kiinni sängyllä pulssini ollessa vaivaiset 44 ja pelkäsin, että menetän pian tajuntani kenenkään huomaamatta. Mitä jos vuoto pahenee yön aikana ja se on sitten siinä – en herää enää aamulla? Tuota fiilistä muistellessa saan edelleen kylmät väreet. En enää ikinä halua pelätä noin aidosti kuolevani.

Alussa oireina oli huonoa oloa, huimausta, järkyttävää väsymystä, kaksoiskuvat, vasemman korvan humiseminen pulssin tahdissa ja päänsärky. Nyt näistä on jäljellä kolme viimeisintä. On ihanaa tuntea olonsa vihdoin niin normaaliksi, kuin näiden jäjlellä olevien oireiden kanssa vaan voi tuntea. Pystyn tekemään kotona jo kotiaskareita, en nuku enää koko päivää ja merirosvolapun kanssakin olen jo tottunut olemaan. Parhainta on kuitenkin pystyä vaihtamaan Onnin vaippa, syöttämään ja leikkimään toisen kanssa. Kaikki ne pienet asiat, joita pitää yleensä itsestäänselvyyksinä.

Pään kuvassa näkyy hienosti tuo vuotokohta; vaalea alue vasemmalla alakulmassa on verihyytymä. Oikealla taas on  maailman siistein merirosvoäiti, arrrrr! 😉

Toissapäivänä kävin ensimmäistä kertaa vaunujen kanssa ulkona ja se oli todella iso edistysaskel. Äitini oli mukana varmuuden vuoksi, kun näkö on mitä on. Vaunuista sai kuitenkin hyvin tukea ja sen vuoksi liikkuminen tuntui jo aika luotettavalta. Pelkkä ulkona oleminen ja raitis ilma tuntuu lottovoitolta sairaalassa makaamisen jälkeen. Yhden sairaalasiirron aikana tajusin paareilla maatessani, että matka ovelta ambulanssiin oli ainoa kerta, kun olin saanut hengittää raikasta ilmaa muutaman viikon sisällä. Juuri ennen kaikkea tätä tapahtunutta iloitsin siitä, että sain taas liikkua ilman mitään raskausvaivoja ja nautin lenkeistä vaunujen ja Tahvon kanssa. Nyt ollaan vielä enemmän tämän arvostuksen äärellä.

Kaikki saa aloittaa lähtöpisteestä, kuntoutua hiljalleen. Mutta ei tässä kiirettä ole, mennään pikkuhiljaa eteenpäin. Nautitaan normaalista ruokahalusta ja painosta. Paino tippui jo vähän liikaa ruokahaluttomuuden ja makaamisen ansiosta. En halua tuntea itseäni tikuksi, voimattomaksi, kuihtuneeksi. Haluan liikkua, jaksaa tehdä asioita, voida hyvin. Siihen tähdätään ja sitä tavoitellaan askel kerrallaan.

Tästä kokemuksesta on irronnut myös paljon hyvää omalla tavallaan. Kaikesta voi löytää positiivisiakin puolia, jos asenne on kohdallaan. Joulufiilis esimerkiksi löytyi tänä vuonna aivojen magneettikuvaa ottaessa, kun luureista soi jouluradio, mutta sentään se fiilis löytyi lumettomuudesta ja synkkyydestä huolimatta. Yksi parhaimpia asioita oli se, että sain sairaalassa tutustua aivan ihanaan 70-vuotiaaseen naiseen, jonka kanssa meillä synkkasi todella hyvin. Hän oli saanut juuri tietää aivokasvaimesta, jota ei lopulta voitu leikata riskialttiin sijainnin vuoksi. Olen hurjan kiitollinen siitä, että sain tavata hänet ja saatiin keskustella niin monista asioista. En varmasti koskaan unohda sitä keskustelua, jonka aloitin kysymällä häneltä pelottaako häntä. Tuollaiset aidot kohtaamiset ovat pieniä kultahippuja elämän varrella.

Olen myös saanut uskomattoman paljon tsemppiviestejä ja olen ollut aidosti liikuttunut ihmisten välittämisestä. Kiitos siitä, olette niin mielettömän ihania! Toivottavasti pystyn antamaan takaisin jollain tavalla edes osan siitä hyvästä mielestä, jonka itse olen teiltä saanut. Ja jälleen olen maailman kiitollisin siitä, miten upea mieheni on. Hän hoiti Onnia ihan esimerkillisen hyvin, eikä minun tarvinnut huolehtia siitä, että pärjätäänkö kotona. Olen niin onnekas.

Elämässä tosiaan tulee eteen asioita, joita ei osaisi odottaa. Olen kiitollinen, ettei tässä käynyt pahemmin. You know, on aivovammapotilaita Pekka Hyysalon tyyliin ja sitten on esimerkiksi minä, joka käyttää merirosvolappua. Asioilla on aina monta puolta. Ja monet naurut olen saanut katsoessani peiliin tajutessani, miten kieroon silmäni katsovat. Voinpahan vetää astetta pidemmälle valistaessani lapsia siitä, että jos silmiä pitää liikaa kierossa, ne voi jäädä sellaisiksi… :D