Hitaasti

Tällä viikolla olen miettinyt omaa edistystä niin vartalon, kuin voimien ja onnistumisten suhteen. Muutos ei tapahdu hetkessä ja nyt tiedostan, että sellainen oma unelmavartalo ja voimat tehdä tiettyjä asioita tietyllä intensiteetillä saavutetaan vuosien työllä. 

Otin alussa aloituskuvat ja mitat itsestäni. Nyt neljän kuukauden jälkeen otettiin uudet kuvat, ihan normaaliasennossa, jännittämättä yhtään mitään. Ja olihan sitä muutosta tullut! Juuri niiden alueiden kanssa, joista eniten olin ollut tietoinen ja ahdistunut, olivat menneetkin parempaan suuntaan.

DSC_2963.jpgItsellä oli painonnousun myötä kokoajan tunne, että lihon. Alusta asti Jerita on mulle usein hyvinkin paksusta rautalangasta – ellei rautakiskosta – vääntänyt, että kun se paino alkaa nousemaan (mikä on ollut tarkoituskin) ja mahdollisesti vaatteet tuntumaan erilaiselta päällä, kyse ei ole lihomisesta. Että kun sitä lihasta tulee, se vartalo muuttuu. Silti koin alussa vaikeuksia suhtautua nouseviin vaa’an lukuihin fiksusti. Kyseessä ei ollut edes kilojen nousut, vaan muutaman sadan gramman nousut… 

Niin sitä vaan tulee sokeaksi omaa kroppaa ja kehitystään kohtaan, kun sitä tarkastelee jatkuvasti. Tässä myös huomaa sen, miten kaikenlaiset unelmavartalon metsästysproggikset voivat olla todella petollisia. Omaa kokemusta on liian rajusta painonpudotuksesta Nidan syntymän jälkeen, kun olin pelkkä kukkakeppi vain. En enää ikinä halua olla niin laiha. Silloin en nähnyt sitä, ihastelin vain vatsaa, mistä ei saanut minkäänlaista makkaraa nipistämällä. Läheiset olivat huolissaan syömisistäni ja kyselivät laihtumisestani jatkuvasti. Kävin vaa’alla ja yli 10 kiloa oli huvennut ihan muutamassa kuukaudessa – rasva, lihakset, kaikkiTämän jälkeen kesti kauan, että pääsin takaisin normaalipainoon. Senkin jälkeen olin BMI-taulukoiden alareunoilla, rajamailla. Käytin samankokoisia farkkuja, mitä päätä lyhyempi kaverini, joka on aina ollut hyvin pieni muutenkin. Nyt farkut ei varmaan menisi kuin polviin asti ja hyvä niin. 😀 

DSC_2322.jpg

Olen tällä matkalla tiedostanut, että mulle on ominaista tietynlainen syömishäiriöinen käyttäytyminen. Parasta on se, että olen raportoinut kehityksen lisäksi myös fiiliksiäni ammattilaiselle, joka on spotannut herkästi sen tyyppiset ajatukset ja niihin on kiinnitetty huomiota. Ollaan mietitty, mistä ne johtuu. Olen edennyt tunteideni kanssa oikeaan suuntaan hitaasti, mutta varmasti. Tiedän, ettei se vaa’an numero kerro kuin murto-osan totuudesta, parempi tapa seurata kehitystä on peili, vieläkin parempi ne kuvat. Nyt olen ollut niin hyvällä fiiliksellä koko viikon, sillä sain kuvista lisää intoa ja tiedän, ettei työ ole mennyt hukkaan. 

Yritän myös muistaa sen, että vartaloni on käynyt läpi kolmen lapsen raskausajan ja synnytyksen. Se on vaatinut paljon ja jättänyt pysyviä muutoksia. Koen myös, että kolmenkympin rajapyykin ohitettuani hyväksyn myös sen, että en näytä kaksikymppiseltä, eikä tarvitsekaan. Sen tiedän, että tulen olemaan kolmekymppisenä rautaisemmassa kunnossa, mitä kaksikymppisenä. Roikkukootkin tissit vaikka polvissa asti, niin silti puuskutan eteenpäin ärjyen ja karjuen! 😀

DSC_2371.jpg

Ja sitten se toisenlainen kehitys, nimittäin voima ja muu onnistuminen treeneissä! Ah! Kun tehtiin salilla mulle ohjelmaa, painot olivat hyyyyvin olemattomat. Tuntui typerältä, mutta Jerita muistutti ”Ei ne painot, vaan se tekniikka ja tuntuma!”. Ja kyllä sitä tuntumaa tulikin vauvapainoista huolimatta. Nopeasti voimatasot kuitenkin nousevat aloittelijalla ja esimerkiksi prässissä menee nyt himpun verran vajaa triplamäärä painoja, mitä ensimmäisellä kerralla. Olen merkannut jokaisen salitreenin muistioon painoineen ja sitä kehitystä on ihana seurata. Nämä ovat niitä onnistumisia, mitä rakastan! On hienoa huomata pystyvänsä asioihin, joihin ei hetki sitten vielä pystynyt. 

Jalat etenkin ovat mulla se heikko kohta, joihin haluan paljon lisää voimaa ja kokoa. En ole koskaan joutunut voivottelemaan sitä, että reidet hinkkaisivat yhteen ja ei löydy thigh gapiä, tai että kun peppu on niin valtava. Aivan päinvastoin. Se ottaa paljon aikaa, että jalat saavat kokoa ja peppu muotoa (ellei laita jalkaansa topattuja alushousuja tai kipaise hakemassa betonilohkaretta pakaroihinsa). Nyt kun rautaa jaksaa liikutella kokoajan vähän enemmän, tiedän pääseväni myös lähemmäs niitä kookkaampia jalkoja ja lempinimi tulitikkujalka pääsee mätänemään muistoihin. Kun syön tarpeeksi, olen johdonmukainen ja jatkan sinnikkäästi eteenpäin, tiedän voivani saavuttaa kaiken haluamani. Jos muutkin pystyvät, pystyn minäkin.

DSC_3030.jpg

Siihen täytyy vain luottaa ja tätä koko prosessia pitää arvostaa ja ymmärtää. Nyt edetään askel kerrallaan ja muistetaan homman hitaus. Nautitaan matkalla niistä onnistumisista ja opitaan kokoajan lisää itsestä. Jatketaan ajatustyötä ja kasvamista niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Ollaan ylpeitä omista saavutuksista!

P.s. Kiitos Jerita, että autat mua tällä matkalla. Kuten sanoin, jos tämä olisi raskaus, kohta oltaisiin puolivälissä. Uskon myös, että nyt se alkaa jo näkymään mussakin. 😉

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *