Kaivautuihan sieltä esiin minikokoinen food lover!

Mietin alkuun miten ihmeessä lapsi, jonka vanhemmat on isomman kerran food lovereita, ei voi haluta syödä muuta ruokaa maidon lisäksi. Ei hedelmää, ei kasviksia, ei mitään. Sai taistella, että suuhun sai lusikan. Käytettiin huijaustekniikoita; milloin hämättiin lelulla, milloin nauratettiin ja sujautettiin nauravaan suuhun lusikka ja milloin mitäkin. Välillä isommat sisarukset olivat apuna hämäämisessä ja naurattamisessa. Kunnon sirkus siis päällä, kun alettiin syömään. Jos onnistui saamaan alas useamman lusikallisen, se tuntui juhlalta. Useimmiten fiiliksenä oli kuitenkin turhautuminen koko touhuun. Pidettiin taukoa ja avauduttiin neuvolassa. Tsemppien jälkeen koitettiin uudestaan. 

Nyt Onnin ollessa 7,5 kk ikäinen, on ruokailu vihdoin alkanut sujumaan! Tyyppi istuu ylpeänä omassa tuolissaan, on oppinut taputtamaankin pöytää kuullessaan sanottavan ”Pöytä, pam, pam!”. Syö mielellään, mitä tahansa puurosta liharuokiin ja määrällisesti menee isoja satseja. Ja äidin mieli lepää! Ah, kuinka helppoa.

Vaikeuksien kautta voittoon pääseminen tuntuu varmasti paremmalta, kuin helpoimman tien kautta sinne hyppelehtiminen. Vähän kuten eilen, kun ajettiin kivaan grillauspaikkaan nelisenkymmentä kilometriä per suunta (autossa kaksi aikuista, kolme lasta ja koira), vain huomataksemme pystyyn kyhätyt aidat ja evätyn pääsyn grillauspaikalle, sitten kamalassa kaatosateessa takaisin (katoksellisia grillauspaikkoja pitäisi olla ehdottomasti enemmän!) lopulta omalle kotipihalle grillaamaan. Mutta maistuipa tuon reissun jälkeen nälkäisille habaneromakkarat, sinihomejuustolla täytetyt herkkusienet ja paprikat, pihvit, maissit ja pulled pork -subit hyvällä ruokahalulla! 

Syvällisesti tähän loppuun; without struggle there is no progress. Toimii myös pienemmissä asioissa ja mittakaavoissa. 😉