Oih. Mielettömän upea loma takana ja taskussa monta kourallista ihania muistoja ja fiiliksiä! Kyllä voi ihminen sitten olla onnellinen esimerkiksi tallustellessaan lämpimänä iltana saaren katuja pitkin, nauttiessaan ihanasta iltapainotteisesta ihmisvilinästä ja leppoisan elämäntyylin ilmapiiristä, napa pullollaan aamulla vielä meressä uinutta punanapsijaa, jälkkäriä ja rinnallaan ihan täydelliseksi matkakumppaniksikin osoittautunut miehensä. Ja kyllä, näitä hetkiä todella olen osannut arvostaa ja olen tallettanut ne johonkin niin syvälle sydämeni sykkyröihin, että muistan nuo hetket vielä mummona kiikkutuolissa. Soulfoodia on saatu roppakaupalla.

Nyt kotona on oltu vajaa viikko, töitä tehty kaksi ja puoli päivää. Tänään lääkärin vastaanotolla sain maagisen lapun käteen ja näin sitä ollaan jo aikaistetusti äitiyslomalla. Viikkoja 28 ja risat ja olo on tu-ka-la, kun masu kasvaa käyrien yläpuolella ja henkeä ahdistaa. Masussa tuntuu olevan about 5-vuotiaan kokoinen ihminen kilon kokoisen minivauvan sijaan. Katkonaiset yöunet ovat tulleet niin tutuiksi (yöheräilyt ei varmaan sitten tunnu missään) ja olo on, nooooh, ei ihan hehkeimmästä päästä. Eilen kaupasta tullessani luulin kupsahtavani tielle puuskuttaessani ja olon ollessa todella epämukava supistaessa. En kyllä tällaista muista edellisistä raskauksista. Ainakaan tässä vaiheessa. Mikäs tässä on odotellessa sitä vatsan laskeutumista – oiskohan se vaikka ”jo” 10 viikon päästä?

Mutta siis mitä, ei enää töitä? Kotiäitinä ollaan? Mitä mä teen? Pyörin ympyrää? Puunaan nurkkia pesänrakennusviettini kanssa sen verran mitä kroppa antaa periksi ja bloggaan? Lepään? Nautin? Erakoidun? OUTOA. Olisko mitään vinkkejä tämän vaihtuneen työstatuksen käsittelemiseen? 

Saa pyytää kahville. Saa tulla kahville. Teekin käy ja sitäkin on kaapissa. Kiitos.