Ihmettelyn aiheita

Koska takanamme on jo reippaat seitsemän viikkoa päiväntasaahjan tuntumassa, olemme päässeet näkemään monia paikallisen kulttuurin ja koulun tapoja, jotka ovat olleet ihmettelyn arvoisia.

 

Aamurutiinit. Aamulla siivooja ja keittäjät ovat ensimmäisiä paikalle tulevia ja saapuvat ruokalarakennuksen ympäristöön askareisiin jo aikaisin klo 6 maissa. Muutamana aamuyönä heräsimme siivoojan sulosointuihin jo klo 5 korvilla, kunnes ystävällisellä pyynnöllä hän suostui aloittamaan työt vasta keittäjien tullessa paikalle. Itse suunnittelemme välillä tunteja iltamyöhälle, joten aamulla uni on enemmän kuin tarpeen. Myöhemmin meille on selvinnyt, että osa aikuista ja erityisesti naisista herää jo klo 3 rukoilemaan ennen perheen aamupalan valmistamista ja töihin lähtöä. Puoli seitsemän aikaan paikalle alkaa saapua vähitellen päiväkodin väkeä ja ensimmäisiä oppilaita. Oma majoituksemme on keskellä päiväkotirakennuksia, joten ilon jokellukset ja väsykänkkäränkät kaikuvat korviimme joka päivä.

 

aamuser2_0.jpg

 

                                           Päivä alkaa aina aamuseremonialla, jota ennen oppilaat ovat joinakin aamuina siivonneet koulua.

 

 

Päiväkoti. Päiväkodin puolella kolmevuotiaiden lukujärjestys oli ihmettelyn arvoinen, sillä se käsittää opiskelua pitkän päivän kahdeksasta kolmeen. Vaikka välissä on vaihtoehtona ottaa päiväunet (nuokkua vieressä istuma-asennossa vierustoverereiden ahertaessa), olimme yllättyneitä siitä, kuinka lukujärjestyksestä noin pienellä ikää löytyi oppiaineita, kuten esimerkiksi kirjoittamista ja lukemista. Osa kolmevuotiaista lapsista laski sujuvasti yhteenlaskuja ja kirjoitti pitkiä lauseita englanniksi samaan aikaan, kun osa ryhmän kolmivuotiaista ihmetteli numeroita. Eri tasoja siis löytyy paljon yhden päiväkotiryhmän sisältä. Koska lastentarhaopettajia on vain yksi kahtakymmentä lasta kohden, ei erityistä apua kaipaaville riittänyt aikuista, vaan etevämmät vieruskaverit toimivat avustajina.

 

ohini.jpg

Tämän pienen herran kanssa taipaleemme ei ole ollut koko aikaa kovin ruusuinen. Ensimmäiset viisi viikkoa hän huusi täyttä kurkkua kauhusta itkien joka kerta nähdessään meidät edes vilaukselta. Eräänä päivänä rohkenimme lähestyä häntä jalkapallon kanssa, ja näin löysimmekin  välillemme yhteisen sävelenm, sillä poika paljastui melkoiseksi jalkapallokuninkaaksi. Alkuun jouduimme lähestymään häntä aina pallon kanssa, mikäli halusimme säästyä korviavihlovalta itkulta, mutta nykyisin hän vilkuttelee meille innokkaasti jo kaukaa ja uskaltautuu jopa syliin asti istumaan. Parasta!

 

 

Opetus. Kuten jo aiemmin olemme maininneet, on opetus todella opettajalähtöistä ja perinteistä. Kokeilimme itse alkuun luovempia opetustapoja, soveltavaa ja osallistavaa opettamista, mutta siitä saatujen katseiden ja kommenttien jälkeen totesimme yhdessä, että parempi vain opettaa koulun tuttuja tapoja vahvasti myötäillen. Vähitellen olemme kuitenkin pyrkineet pelkän tiedonsyötön sijaan keskustelemaan opetettavista aiheista oppilaiden kanssa. Olemme myös huomanneet, että tällöin täytyy olla valmiiksi mietityt perustelut toiminnallemme. Kertaaminen on asia, joka nousee todella suureen osaan koko opetusta. Nyt kun lukukausi alkaa olla lopuillaan ja kokeet lähestyvät, käytämme kaikkien asioiden kertaamiseen useamman viikon. Kertausviikot ovat kuitenkin mahdollistaneet meille luovempien työskentelytapojen kokeilemisen, sillä esimerkiksi samojen muistiinpanojen kirjoittaminen uudestaan ei ehkä olisi kovin järkevää. Olemmekin hyödyntäneet ryhmätöitä ja aktivoineet oppilaita toimimaan opettajina muulle luokalle. Lisäksi olemme tehneet “piirrä ja arvaa”-tyyppistä kertausta, jossa oppilaat ovat päässeet arvuuttelemaan valoenergiaan liittyviä asioita.

 

oppilaatopettaa.jpg

                                                                                         Kutosluokan oppilaat opehommissa.

 

 

 

opetusvalineita.jpg

                                              Koulun opettajille antamat opetusvälineet oppikirjojen lisäksi on tiivistettynä tässä kuvassa.

 

 

avaruusjuttuja.jpg

Koska koululla ei kirjojen lisäksi muuta materiaalia ole tarjolla, saa luovuus kukkia vapaasti miettiessämme, kuinka voisimme tehdä opetuksestamme havainnollisempaa. Onneksi pakkasimme Suomesta matkaamme pinon vihkoja, värikyniä, jesarin ja sakset. Näillä pääsee jo yllättävän pitkälle!

 

 

Koska oppiaineiden yhdistäminen on tämän päivän sana myös suomalaisessa koulussa, on mielenkiintoista, että täälläkin ilmiötä on jossain määrin havaittavissa. Science” –oppiaine pitää sisällän kaiken mahdollisen, minkä sen alle on mahdollista ujuttaa. Maantieto, biologia, kemia, fysiikka ja terveystieto ovat kaikki vain yksien kansien välissä. Ideana integrointi on hieno, mutta toteutuksessa ja asioiden linkittämisessä toisiinsa olisi mielestämme vielä kehittämistä, sillä aiheet hyppivät ruuansulatuksesta sähköoppiin ja moskiiton elämänkaaresta ilmankoostumukseen.

 

Alkuun ihmettelimme, miksi jokaisella tunnilla kirjoitetaan niin paljon muistiinpanoja. Sen lisäksi, että oppilaat opiskelevat vihkoista kotonaan, on tähän paljastunut viikkojen myötä myös toinen syy. Toinen seikka, miksi vihkomuistiinpanoilla on erittäin suuri merkistys, on opetuksen todistaminen oppilaiden vanhemmille. Jos oppitunnilta ei tehdä muistiinpanoja päiväyksen kera, on vanhempien ja koulujohtajan syytä epäillä, että oppituntia ei ole pidetty lainkaan. Tähän ajatukseen meillä kesti hetken tottua, kunnes kollegoiden kanssa käytyjen keskusteluiden jälkeen totesimme vain kaiken olevan helpompaa, kun kirjoitamme muistiinpanot joka tunnilta. Muissa oppiaineissa tämä ei hassulta kuulosta, mutta niiden harvojen ICT-oppituntien aikana, jolloin oppilailla olisi käytettävissä sekä tietokoneet että sähköt, olisi mukava käyttää niitä sen sijaan, että tunti kulutetaan muistiinpanojen kirjoittamiseen.

 

notess.jpg

 

                                                                     Todisteita vanhemmille siitä, että tunneilla tehdään jotakin.

 

nappis.jpg

Koska oppilailla ei välttämättä ole kotona tietokonetta, piirsimme vihkoon näppäimistön, jotta he voivat kerrata kansallista koetta varten kymmensormijärjestemän käyttöä.

 

Opetuskieli on englanti, mikä osalla oppilaista on hallussa paremmin ja osalla hieman heikommin. Haastavaksi opetuksessa on osoittautunut oppilaiden äänen kuuluvuuden heikko taso ja erilainen englannin puhetapa. Jokaisen luokan ja oppilaan kanssa ollaan harjoiteltu puhumista kuuluvaan ääneen muulle luokalle siten, että jokainen kuulee mitä kaveri sanoo ja myös ymmärtää sen. Helpommin sanottu kuin tehty etenkin, kun tuuli humisee luokan läpi ja muista luokista tuleva melu kaikuu pitkin luokkaa, sillä ääntä eristäviä ikkunalaseja ei luokissa ole. Yritä siinä sitten kuulla, mitä kaveri toisella puolella luokkaa yrittää hiljaisella äänellään sanoa.

 

Kehut ja rangaistukset. Kehuja ei oppilaille liiemmin anneta, mutta kun jokin vastaus luokassa on kehumisen arvoinen, se kuuluu kauas. Opettajan merkistä “Clap for her/him” koko muu luokka taputtaa kuuluvaan ääneen lyhyen ja ytimekkään taputusrytmin. Tämä tuntui aluksi hassulta ja mietimme miksi ihmeessä taputuksen pitää tapahtua yhteiseen rytmiin, kunnes oman kokeilumme jälkeen totesimme yhteisen rytmin olevan todella toimiva tapa kehumiseen. Kun oppilaat saivat vapauden taputtaa omaan rytmiin ja omalla tavallaan, ei taputuksesta tullut loppua ollenkaan. Positiivista oli siis huomata, kuinka oppilaat kannustavat toisiaan mutta rajansa kaikella. Päätimme siis pysyä yhteisen taputusrytmin kannalla. Taputusten lisäksi oppilaat eivät saa kehuja opettajiltaan eivätkä luokkakavereiltaan, ja olemmekin yrittäneet omilla opitunneillamme antaa sanallisia kehuja taputusten lisäksi, jotta oppilaiden itsetunto omaa osaamistaan ja minäpystyvyyttä kohtaan kasvaisi. Rangaistuksia onkin paljon tai ainakin niitä näkyy arjessa käytettävän kehuja enemmän, päivittäin. Yleisin kaikista on piiskaus. Karttakeppi eli bambun oksa toimii piiskauksen välineenä silloin, kun oppilas ei käyttäydy vaaditusti, on unohtanut kotitehtävät tai koulumaksun tai ei miellytä muuten opettajaa. Piiskauspaikka on joko luokan edessä tai opettajan huoneessa ja piiskaus tapahtuu kämmeniin, säären takaosiin tai pyllylle. Toinen rangaistustapa on oppilaiden polvillaan seisottaminen kivilattialla auringonpaisteessa, kädet selän takana ja ryhti suorana. Tässä asennossa ekaluokkalaiset olivat yhtenä päivänä olleet 40 minuuttia, kunnes tulimme paikalle ja kysyimme opettajalta, mitä he tekevät. Kolmas tapa rangaista oppilasta on laittaa oppilas punnertamaan. Tästä olimme yllättyneitä, sillä jo koulun pienimmät tietävät hyvin kuinka punnerruksen perusteet hallitaan. Oli rangaitsemistapa mikä tahansa, se usein loppuu, kun olemme näköetäisyydellä tai viimeistään, kun kysymme mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu. Ainoa perustelu, jonka opettajat antavat toiminnalleen on se, että ilman ruumiillista rangaitsemista oppilaista tulee laiskoja. Pahinta meidän silmiin on se, että oppilaat ovat itse samaa mieltä ja usein pyytävät ruumiillista rangaistusta, jotta he opiskelisivat ahkerammin. Tästä olimme todella ihmeissämme ja mielenkiintoisten keskusteluiden jälkeen teimme yhteiset pelisäännöt selviksi omista rangaistustavoistamme: Me emme rankaise tai satuta. Jos joku ei käyttäydy yhteisten pelisääntöjen mukaan, keskustelemme asiasta ja keksimme yhdessä ratkaisun, jotta ensi kerralla jokainen käyttäytyy sovitulla tavalla.

 

rangaistus.jpg

 

                                                      Erään luokan seinällä on opettajan tekemä posteri ruumiillisesta rankaisemisesta.

 

Koulumaksut. Täällä arki muistuttaa siitä etuoikeudesta, joka suomessa jokaisella lapsella on: ilmainen koulutus. Koulu, jossa olemme, on yksityiskoulu, eikä koulussakäynti ole todellakaan ilmaista koulumme oppilaille. Oppilaat maksavat erikseen lukukaudesta, kouluruuasta, koulupuvuista, vihoista, koulukirjoista, koulukyydistä ja kirjoitusvälineistä. Kokonaissummaa emme osaa sanoa, mutta sen tiedämme, että monelle perheelle se on suuri summa koko perheen rahoista. Useimmissa perheissä on nimittäin vähintään se kolme lasta ja kun jokaisesta laskee koulukulut, on yhteissumma suuri. Säästämistä tulee kuitenkin siinä, kun saman perheen lapset opiskelevat samassa koulussa, sillä kirjat ja koulupuvut saadaan perheessä näin kiertoon. Suurperheiden lapsia löytyy koulustamme paljon ja vastaan on tullut paljon hetkiä, kun oppilaalle vastausvuoroa antaessa sanookin väärän nimen, kun on edellisellä oppitunnilla opettanut hyvin samannäköistä oppilasta eli hänen siskoaan tai veljeään.

 

vihkoja.jpg

 

bussissa.jpg

 

Koulubussirundi on mielenkiintoinen, sillä se kestää puolisentoista tuntia kiertäen kylät ja kukkulat. Tämä loppumatkasta otettu kuva antaa hieman valheellisen kuvan kyydistä, sillä todellisuudessa bussiin on sulloutunut noin sata oppilasta. Sopu sijaa antaa, ja isommat lapset pitävät sylissään pienempiä. Vaikka bussi on vanha ja huonokuntoinen, jyrryyttää se hitaasti, mutta varmasti jyrkimmänkin kukkulan päälle. Alas onneksi pääsee laskettelemaan vapaalla vaihteella, jolloin säästyneet bensarahat koulu voi käyttää muihin kuluihin. Välillä tiet ovat niin huonossa kunnossa, että hieman hirvittää. Ja kyllä, kierros ajetaan ovet auki, sillä silloin lasten on nopea hypätä kyydistä ulos. 😀

 

 

Kaikki edellämainittu ja täällä koettu on saanut meidät pohtimaan paljon yhteiskuntaan, koulutukseen ja kasvatukseen liittyviä ajatuksia. Päivän päätteeksi olemme usein niin pyörällä päästämme siitä, kuinka yhden päivän aikana voikaan olla niin monta eri tilannetta, joita omassa arjessa ja omassa kulttuurissa ei tulisi mieleen edes ajatella. Iltapäivät ja illat ovatkin usein tärkeitä, sillä tällöin keskitymme purkamaan omia ajatuksiamme kuluneesta päivästä. Olemme todenneet todella hyväksi päätökseksi sen, että lähdimme tähän seikkailuun yhdessä, sillä matkalla on tullut opittua jo nyt niin paljon uutta koulutuksen lisäksi sekä itsestään että ystävästään.

 

 

– Tanja & Cristina

Työ ja raha Matkat Opiskelu Työ

Ghana on kaunis, ja me ollaan niiin lomalla

Viime viikko oli yllätyksiä täynnä. Olimme suunnitelleet suurimman osan viikon oppitunneista etukäteen, kunnes maanantaina meille selvisi, että koulussa oli testiviikko. Olimme ainoita, joille asia ei ollut itsestäänselvyys, eikä kukaan ollut muistanut mainita asiasta mitään. Lopulta alkuviikko menikin yllättäen työn touhussa, meidän laatiessa ja tarkastaessa eri aineiden ja eri luokkien kokeita yhteensä 8 kappaletta. Intoa ja energiaa kyseiseen työurakkaan onneksi löytyi, sillä saimme kuulla testiviikon päättyvän koko koulun järjestämään luokkaretkeen, jolle myös me saisimme osallistua. Alakoulun oppilaat lähtivät Parlamenttitalolle ja yläkoulun oppilaat saivat nauttia kansallispuiston vesiputousvaelluksesta. Ei ollut vaikea arvata, kumman valitsimme. Päätimme lähteä yläkoululaisten kanssa tsekkaamaan vesiputoukset ja nauttimaan luonnonpuiston annista. Samalla saisimme loistavan tilaisuuden tutustua myös koulun vanhimpiin oppilaisiin.

 

Lähtöajaksi oli ilmoitettu klo 7.00. Varttia ennen lähtöä olimme viimeistelemässä pakkauksia, kun kuulemme huudon “teitä odotetaan” ja lähdimme harppomaan bussille. Bussissa totesimme puolen porukasta vielä puuttuvan paikalta, eli jälleen kerran tuttu aikakäsityksemme pääsi jekuttamaan. Bussimatka oli mielenkiintoinen: sama kappale soi koko matkan ajan niin kovaa kuin kajareista lähti volyymiä, ja samaan aikaan ainoa televisio pauhasi täysillä näyttäen omaa ohjelmaansa. Alkumatkasta opettaja saarnasi oppilaille siitä, kuinka tärkeää on muistiinpanojen kirjoittaminen ja matkan syvempi merkitys oppimisen kannalta. Kun saarna oli ohi, alkoi opettajien vapaa, sillä lopun menomatkasta nautimme jääkylmää olutta opettajakollegoiden kesken bussin etuosassa. Mielenkiintoista oli myös se, että rukoilimme ennen bussin lähtöä, perille päästyämme ja ennen kotimatkaa.

 

Perillä meitä odotti jono busseja, sillä kyseinen kansallispuisto on koululaisten keskuudessa kuulemma yleinen retkikohde. Oli hauska katsella, kuinka eri koulut olivat edustettuina omissa värikkäissä koulupuvuissaan. Pienen infon jälkeen lähdimme innokkaina tarpomaan, sillä odotimme näkevämme vesiputouksen. Reitti kulki läpi trooppisen metsän ja kuivien kallio-osuuksien. Perille päästyämme emme kuitenkaan olleet nähneet missään vettä. Olisihan se pitänyt arvata, onhan meneillään kuiva kausi, mutta toisaalta olisi ollut kiva, jos asiasta oltaisiin voitu etukäteen mainita. Onneksi se ei koitunut liian suureksi pettymyksesti oppilaille tai meille, ja lopulta asia vain nauratti. Onneksi lähtöpisteeltä löytyi pieni lammikko, jossa oppilaat pääsivät pulikoimaan rankan reissun päätteeksi. Päätimme jättää uimisen väliin ja keskittyä ympäristön ihmettelyyn ja nauttimaan luonnonrauhasta. Paikallinen käsitys luonnonrauhasta osoittautui omastamme poikkeavaksi, sillä koko puistossa pauhasi bilemusiikki niin kovalla, että puhuessaan täytyi huutaa. Kyseisessä luonnonrauhassa nautimme vielä eväät ja lähdimme kotia kohti. Pohdimme paljon sitä, kuinka joka paikassa, johon musiikkivempeleitä on vain mahdollista kantaa mukanaan, jollain on jonkilainen kaiutin tai puhelin pauhaamassa. Volyymi on aina oltava katossa, eikä hiljaisuudelle anneta arvoa, mikä tuntuu meidän mielestä jännältä. Toisaalta oppilaat ovat Ghanan pääkaupungin lapsia ja kansallispuisto ilmeisemmin turistikohde, joten uskomme, että luonnonrauhaa löytää kyllä sitä halutessaan. Pääsimmekin onneksemme nauttimaan luonnonrauhasta myöhemmin viikonloppuna uudella reissullamme. 🙂

 

Ghana vietti 60-vuotispäiväänsä maanantaina 6.3., jolloin meilläkin oli viiden päivän vapaat opetuksesta. Otimme ilon irti tästä lomasta, ja lähdimme tutustumaan kauniiseen Ghanaan. Muutama viikko sitten meitä pyydettiin mukaan Travel Club-nimisen matkanjärjestäjän suunnittelemalle itsenäisyyspäivän roadtripille. Matkan oli tarkoitus startata aamulla kello kahdeksan eräältä ostoskeskukselta, mutta aamulla vetäessämme rinkkoja selkään saimme puhelun, jossa saimme infoa lähtöajan muutoksesta. Bussi lähtisikin vasta kello 12, sillä kuskilla olikin ollut muuta menoa aamulla. 😀 Tilanteessa ei voinut kuin nauraa ja painua takaisin unille. Lähdön myöhästyminen oli oikeastaan hyvä juttu, koska meillä oli takana todella kehnot parin tunnin unet, sillä pihalla pauhasi koko yön kestävä yöjumalanpalvelus. Täällä ei kuumuuden takia ole ikkunoissa laseja, vaan pelkästään moskiittoverkot, kalterit ja muoviset “sälekaihtimet”, jotka eivät juurikaan eristä ääntä. Vaikka nukumme joka yö korvatulpat päässä, olemme heränneet yöllä usein esimerkiksi koirajengin ulvontaan tai aamuyöllä klo 5.00 saapuvan siivoojanaisen lauleskeluun.

 

Saimme napattua lähiöstämme taksin, joka suostui viedä meidät kiskurihinnalla ostoskeskukselle. On ollut outoa huomata, että taksikuskit eivät ole juurikaan halukkaita lähtemään viereistä asutuskeskittymää kauemmaksi, ja taksin saaminen reilun kymmenen kilometrin matkaan on kiven alla. Meidän lähellä olevalla taksitolpalla taksit ovat selkeästi sopineet keskenään, että meille valkoisille ei kyytiä heru kovinkaan halvalla, ja kiireessä ja epätoivoisina olemmekin maksaneet välillä tuplahintaa paikallisiin verrattuna, hinnat kun täällä tuntuvat menevän täysin pärstäkertoimen mukaan. Olemme kuitenkin käyttäneet muutamaan otteeseen paikallisten suosituksesta yberiä, joilla hinnat ovat samat olitpa mistä maailman kolkasta tahansa.

 

Ostoskeskuksella tapasimme reissujengimme, johon kuului suomalaisen pariskunnan lisäksi jenkkimies ja seitsemän paikallista. Menopeliksemme paljastui onneksemme hieno ja hyvin ilmastoitu minibussi, jolla oli mukava matkustaa pitkääkin matkaa. Lauantaina ajelimme viitisen tuntia ensimmäiseen kohteeseemme, joka oli Ghanan korkein asuttu alue, Amedzofe. Reissupakettiin kuuluivat yöpymiset, ja majoituspaikkamme oli upealla paikalla vuorenrinteessä oleva hostelli, mikä oli todella positiivinen yllätys, olimmehan lähteneet reissuun aika takki auki tietämättä liiemmin, mitä tuleman pitää. Koska saavuimme kohteeseen myöhään, nautiskelimme hostellin terassilla illallisen ja painuimme pehkuihin, jotta jaksaisimme kiskoa itsemme sängystä ylös kukonlaulun aikaan.

 

Vuoriston hiljaisuudessa oli ihana nukkua, ja aamulla olikin hyvä herätä hieman ennen puolta kuutta hyvien yöunien jälkeen. Meidän oli tarkoitus lähteä kuudelta kohti päivän ensimmäistä aktiviteettia, Ghanan toiseksi korkeimman Gemi-vuoren valloitusta. Paikallisille tuttuun tapaan aikataulu olikin melko elävä, ja auto starttasi vasta puoli seitsemän aikoihin. Olimme varautuneet hyvillä urheiluvälineillä, mutta todellisuudessa kiipesimme vain pienen nyppylän päälle, sillä olimme jo valmiiksi niin korkealla. Näkymät olivat upeat, ja vuoren päällä nautiskelimme ihanan viileästä tuulenvireestä, mikä on näillä leveyksillä harvinaista. Hengailimme vuoren päällä kaikessa rauhassa ja katselimme maisemia, minkä jälkeen suuntasimme takaisin hotellille aamupalalle. Aamumme kruunasi ensimmäinen aamukahvimme kuukauteen!

 

Aamupalan jälkeen pakkasimme kamat ja lähdimme huristelemaan kohti seuraavaa steppiä, apinametsää, joka kuhisi apinoita. Apinat hyppivät ihmisten niskaan puista, mikä aiheutti hieman pelonsekaisia tuntemuksia, mutta muuten kokemus oli hieno. Apinametsän jälkeen seuraava kohde oli muutaman tunnin ajomatkan päässä sijaitseva Ghanan korkein vuori Afadjato ja sen valloitus. Koska aamuinen “vuorenvalloitus” oli ollut kevyt tallustelu vuoren huipulle, emme oikein tienneet, mitä tuleman pitää. Afadjato tarjosi kokonaisuudessaan upean elämyksen, sillä reitti starttasi trooppisen metsän keskeltä, ja kipusimme rinnettä upean metsän siimeksessä. Reitti ei todellakaan ollut helppo, ja nousu oli todella jyrkkää. Koska emme olleet aamupalan lisäksi juurikaan syöneet mitään ja nestetankkauskin oli hieman retuperällä, piti kesken matkan ottaa hieman verensokerinkohotusta rusinoista, sillä ajoittain tuntui, ettei ylös ole kiipeämistä. Asiaa ei auttanut täydeltä taivaalta porottava aurinko ja neljääkymppiä hipova lämpötila. Jokainen vuorelta alaspäin tuleva vastaantulija vakuutti meidän olevan aina “almost there!!”, mikä siinä tilanteessa sekä ärsytti että tsemppasi, sillä todellisuus oli aina aivan toinen ja huippu häämötti todella kaukana. Loppumatkan onni oli jostain ilmestynyt pilvi, jonka taakse aurinko kätkeytyi kiipeämisen viimemetreiksi. Huipulla odotti osa reissuporukastamme ja voittajafiilis. Siinä hetkessä jokainen kiipeämisen aikana kohdattu epämiellyttävä tunne ja ajatus sekä pari vieritettyä kyyneltä unohtuivat sekunnissa. 885 metrin korkeus tarjosi mahtavat maisemat, jotka todellakin olivat kaiken kiipeämisen arvoiset. Palatessamme takaisin autolle saimme kiipeämiselle kruunauksen pienestä vesikuurosta, joka viilensi hikisiä tunnelmia mukavasti.

 

Kiipeämisen jälkeen suuntasimme Wli-vesiputoukselle. Koska olimme aiemmalla vesiputoisvierailulla pettyneet hieman siihen, ettei vettä ollutkaan ollenkaan, emme osanneet odottaa juuri mitään. Ainoa reitti putoukselle kulki läpi trooppisen metsän, ja saimmekin ihastella metsää noin puolen tunnin kävelymatkan ajan fiilistellen ajatusta edessä siintävästä vesiputouksesta. Jossakin vaiheessa metsän keskeltä alkoi kuulua musiikin jytinää, mikä kertoi meidän olevan kohta perillä. Ghanalaiseen tapaan myös vesiputouksella jytä raikasi, mikä nauratti meitä kovasti. Putous ylitti odotukset, sillä vettä tuli runsaasti, ja syöksyimmekin putouksen alle uimaan. Rankan kiipeämisen jälkeen oli täydellistä päästä pulahtamaan vesiputouksen alle. Tuo hetki menee heittämällä elämän top-muistoihin, sillä se vapauden ja elämän tunne, joka siinä vesiputouksen alla silmät kiinni seisoessa valtasi mielen, on jotain mitä ei voi sanoin kuvailla.

 

Putouksen jälkeen matkustimme vielä pari tuntia seuraavaan majapaikkaan, jonka piti alun perin olla telttamajoitus. Yllätykseksemme meitä odottikin oikein mukava järven rannalla sijaitseva guesthouse, jossa majoituimme kahden hengen omalla kylpyhuoneella varusteltuihin huoneisiin. Superväsyneinä rankasta, mutta ihanasta päivästä söimme suhteellisen nopean illallisen ja painuimme pehkuihin. Aamulla meillä ei ollut mihinkään kiire, joten nukuimme ilman herätyskelloa niin pitkään kuin nukutti, jonka jälkeen söimme aamupalaa kaikessa rauhassa rannan tuntumassa sijaitsevalla terassilla. Täydellistä.

 

Reissun viimeinen aktiviteetti oli veneretki, jonka päätarkoituksena oli ilmeisesti käydä katsastamassa isoa patoa. Meitä kiinnosti patoa enemmän kauniit jokimaisemat ja paikallisten asutukset rannoilla. Tulomatkalla pysähdyimme erääseen rantaan uimaan, mikä oli onni, sillä vain hetkeä myöhemmin alkoi ukkostaa, salamoida ja sataa, ja päätimme evakuoitua veneestä paikallisten kotiin, jotta emme olisi salamansyöttinä keskellä järveä. Odottelimme myrskyn ohimenoa tovin, mutta pääsimme jatkamaan matkaa yllättävänkin nopeasti kohti majapaikkaamme.

 

 

Palasimme kotiin maanantai-iltana eli Ghanan itsenäisyyspäivänä, mutta yllätykseksemme tiistaikin osoittautui vapaaksi. Tämä oli mahtiuutinen, sillä kotona koululla meitä odottivat suunnittelemattomat tunnit ja pino korjattavia kokeita. Saimme siis vielä yhden päivän armonaikaa arkeen palautumisessa, mikä tuntui huipun loman jälkeen todella vaikealta, sillä olimme päässeet ilmeisen hyvin lomamoodiin. Onneksi viikko oli vain kolmipäiväinen, sillä sekin tuntui jo rankalta saavutukselta. 😀

 

 

Kulttuuri Matkat