Welcome! Has Ghana been good for You?

”Hello! Welcome! How are You? Has Ghana been good for You? Will You come again?”

 

Edellämainittuja lauseita olemme saaneet kuulla heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Varsinkin ydinkeskustasta hieman syrjemmille alueille poistuttaessa on ollut hienoa päästä toteamaan, kuinka paikallisten ystävällisyys ja avoimuus ovat iso osa Ghanalaista kulttuuria. Ihmiset ovat todella mukavia ja iloisia ja haluavat käytöksellään varmistaa, että muualta tulleille välittyy paras mahdollinen kuva Ghanasta niin, että he haluavat tulla tänne yhä uudelleen.

 

Lähes jokaista ohikulkijaa tervehditään “How are You?” -kysymyksellä, johon oletetaan vastaustaukseksi vähintään “I´m fine thank you. How are You?”. Päivän aikana tervehdykset vaihtuvat ajan mukaan “Good Morning/Afternoon/Evening” ja usein olemme ihmeissämme siitä, miten ilman kelloja ihmiset tietävät sanoa oikean tervehdyksen. Asiaa hieman tutkittuamme totesimme sen menevän niin, että ilman kelloa ihmiset joko muistavat oikean ajan päivän kulusta ja arjen askareiden järjestyksestä tai sitten he vain arvaavat ja osuvat useimmiten oikeaan.

 

Vajaan kolmen viikon oleskelumme aikana olemme onneksi oppineet ghanan kielen perusteita edes jonkin verran. Riemun määrä silloin, kun vastaammekin englannin sijaan ghanaksi, on melkoinen ja saa myös luottamuksen syvemmäksi meidän ja lähiympäristömme ghanalaisten kanssa. Lähialueisiin tutustuessa ja arjen rullatessa eteenpäin on moni ympäristön naapuri tullut tutuksi. Päivittäiset vierailut läheisissä kaupoissa, kioskeilla ja salilla sekä päivittäiset kävelylenkit ovat olleet täynnä kohtaamistilanteita, joissa olemme saaneet ystäviä ja tuttuja myös koulun ulkopuolelta. Tämä on osoittautunut tärkeäksi oman turvallisuuden tunteen kannalta, sillä pimeän aikaan liikkuessamme tiedämme heidän olevan meidän puolella, jos jotain sattuisi.

 

Ystävällisyys ruokkii ystävällisyyttä, samoin kuin kohteliaisuus ja hyvät tavat, jotka paikallisilta ei ole jäänyt oppimatta. Anteeksipyyntöä kuulee paljon, sillä huomaavaisuus menee äärimmillään siihen, että anteeksi pyydetään jo monesti sitä, mikäli itse lyö jalan kiveen tai kaatuu. Tällöin ympärillä olevat pyytävät kaatumista anteeksi, aivan kuin se olisi heidän syytään, vaikkei asia niin ole.

 

Täällä lapset kunnioitavat vanhempiaan ja muita aikuisia paljon, mihin myös koulussa opetetaan oppikirjoja myöten. Lapsen tehtäväksi nähdään vanhempien auttaminen ja kuuliaisuus heitä kohtaan. Jokainen hyvä teko ja pelkkä hymy nähdään erittäin arvokkaaksi, ja esimerkiksi joka kerta, kun opettajalla tai koulun henkilökunnalla on jokin kannettava laukku tai tavara, on jo joku oppilaista juoksemassa sitä kantamaan. Yksi hyvä esimerkki paikallisten kohteliaisuudesta ilmeni yhtenä iltapäivänä, kun odottelimme ystäväämme rappusilla istuen. Koulun vahtimestari ihmetteli sitä suuresti, sillä hänen mielestään meidän ei ollut soveliasta istua rappusilla, vaikka olimme moneen kertaan sanoneet sen olevan aivan hyvä paikka odottelulle. Pian kuitenkin muutama oppilas ilmestyi jostain kulman takaa kantaen meille isoa penkkiä, laskien sen rappusten ylätasanteelle. Siinä hieman vaivaantuneita kiitimme ystävällisyydestä ja istuimme keskellä pitkää penkkiä muiden seisoessa vieressä. Kun ystäväämme ei näkynyt hetkeen, vaikka ilomielin odottelimme ympäristöä ihmetellen, alkoi vahtimestari selvittämään, missä ystävämme oikein vetelehtii. Kohta ympärillä oli joukko asiaa selvittäviä ja puhelimet pirisivät. Puhelinsoitoista selvisi, että hän olisi juuri tulossa ja ilmaantuikin paikalle muutamien tuntien päästä. Paikallisen liittymän omaavina olemme todenneet ystävällisyyden ulottuvan myös puheluihin, sillä lähes joka kerta puhelinta katsoessamme on joku koittanut tavoittaa ainakin kerran soittamalla, oli kyseessä sitten paikallisen järjestön edustaja, ystävämme, koulun keittäjän mies tai ahkeraan numeroomme soitteleva taksikuski. Asiaa heillä ei välttämättä ole, kunhan vain soittavat “How are You? Ok. Nice! See You!”.

 

Majoituksemme on koulun pihapiirin yhdessä rakennuksessa ja oppilaiden lähdetty viimeistään klo 18 aikaan kotiin jäämme aidatulle koulualueelle. Ensimmäisen viikon aikana portti oli auki myös öisin ja olimme alueella keskenämme illat, yöt ja viikonloput, kun talonmies lähti kotiinsa. Nyt toisen viikon olemme kuitenkin saaneet nauttia vartioiduista yöunista, sillä koulun omistaja hommasi meille yövartijan. Samaan aikaan myös huolehtiminen moninkertaistui, sillä lähtiessämme iltaisin salille tai kävelylle vartija kyselee tarkkaa mihin menemme, kuinka kauan olemme ja milloin tulemme takaisin. Ymmärrettävää, vaikkakin ihmettelimme, kun eräänä aamuna huomasimme vartijan soitelleen puhelimeen yön pikku tunteina. Todennäköisesti varmistaakseen vain kaiken olevan kunnossa.

 

Ihailtavaa on myös se, kuinka lapset pitävät huolta toisistaan, eivät pelkästään omista sisaruksistaan vaan myös muista pienemmistä. Kouluun ja kotiin kävellään yhdessä sisarusten kanssa. Kun pienimmille tulee itku,väsy tai nälkä, on vanhempi sisarus jo ottanut tämän kuuliaisesti kantoon ja ojentanut oman tikkarin suustaan pienelle harmitusta pienentääkseen. Myös pienimpien kengännauhat solmitaan, paidat korjataan ojennukseen ja reput kannetaan tarpeen tullen. Päivän aikana vanhemmat sisarukset tulevat tarvittaessa tsekkaamaan, onko pienillä kaikki hyvin, ja välillä päiväkodin pienimmät rohkaistuvat koulun puolelle etsimään sisaruksiaan. Yhteisöllisyys iästä riippumatta on parhammillaan huomattavissa joka keskiviikko tanssi- ja musiikkitunneilla. Tällöin koulun ulkopuolelta tullut opettaja kokoaa koko alakoulun oppilaat harjoittelemaan paikallisia kansantansseja ja rummutusta. Silloin myös opettajat tulevat paikalle soittamaan eri soittimia ja iloitsemaan olosta, keittäjät tanssivat taustalla ja lastentarhan lapset hyppivät ympärillä mukana, koreografioista sen enempää ymmärtämättä. Tunnelma on aina keskiviikkoiltapäiväisin parhaimmillaan, minkä varmasti myös kuulee pitkälle.