Alkuun mainittakoon, että valitettavasti kuvien lataaminen postaukseen ei onnistunut, sillä nettiyhteys ei suostunut yhteistyöhön. 😀 (enkä myöskään tiedä mistä tuo koodikieli tupsahti tuohon postauksen alkuun..)

Olemme nyt viettäneet vajaa pari viikkoa Ghanassa, ja puolentoista viikon verran täällä maaseudulla koululla. Vaikka paikallinen kylä, jossa majailemme, on pieni, se ei ole jättänyt meitä kylmäksi, vaan joka iltapäivä on ollut aikaa uusille seikkailuille.

Ensimmäisenä iltana, kun olimme juuri saapuneet majoitukseen koululle, oli mieli hieman maassa rehtorin kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Tuntui, ettei hän ollut liiemmin iloissaan meidän tulostamme, ja yhteinen sävel hänen kanssaan tuntui puuttuvan kokonaan. Onneksi koulun keittäjä ilmoitti hakevansa meidät illalla klo 18.30 kirkkoon hänen kanssaan. Kyseinen keittäjä otti meidät siis jo ensimmäisenä iltana hellään huomaansa, mistä olemme kiitollisia. Hänestä onkin muodostunut täällä meille niin sanottu varaäiti, mama, jolle on ilmeisesti annettu tehtäväksi pitää hyvää huolta meistä.

Olimme jo ennen matkaa kuulleet ja muutaman päivän aikana itsekin todenneet, kuinka suuri merkitys kirkolla on paikallisessa kulttuurissa, joten päätimme että todellakin menisimme. Samalla toivoimme saavamme myös muuta ja mukavaa ajateltavaa. Odottelimme keittäjää yhdessä vahtimestarin kanssa oikeaan aikaan, mutta ketään ei kuulunut eikä näkynyt. Lopulta kellon lähestyessä kahdeksaa hän saapui, ja saimme illansuussa todeta, että aikakäsitys myös maaseudulla on paikallisen kulttuurin omainen eli aikataulut heittävät ainakin tunnilla joko sinne tai tännepäin.

Kävelimme kirkkoon pitkin kylän katuja, joita voisi paremminkin kutsua poluiksi, mutta pääsimme lopulta korkeimman kukkulan päällä sijaitsevaan kirkkoon, joka näytti meidän silmissä enemmänkin betonikatokselta. Itse keskiviikkoillan kirkkoseremonia oli mielenkiintoinen ja todellakin jotain uutta ja erilaista meille. Istuimme puutarhatuoleilla ringissä keskellä lattiaa paikallisen papin saarnatessa ja muiden kirkossaolijoiden kävellessä edestakaisin heitä ympäröivien tuolien keskellä, tamburiinin soidessa taustalla. Kun kävelysaarnaosuus oli ohi, aloitimme laulamisen ja tanssimisen. Pappi lähestulkoon vaati saada kuulla meidän laulavan, mistä olimme todella yllättyneitä, mutta vaihtoehtojen ollessa nolla aloitimme Suvivirrellä kirkkokansan taputtaessa rytmiä taustalla. Yksi kertahan ei heille riittänyt, vaan papin toiveita kunnioittaen lurautimme Suvivirren sulosoinnut ilmaan noin neljä kertaa, jonka jälkeen toistimme saman määrän laulua “kanootin kapean, vesille työnsin”. Siinä, jos jossain oli improvisoinnin ainesta ja pokassa pidättelemistä, mutta onneksi valitsemamme laulut (eli ensimmäisenä mieleen tulleet) sopivat hartaaseen meininkiin sulavasti. Ensimmäisesta paikallisesta kirkonmenosta selvitty, mutta todennäköisesti löydämme itsemme kirkosta vielä useampaankin otteeseen, sillä paikalliset lähestulkoon kilpailevat siitä, kuka saa meidät vieraakseen omaan kirkkoonsa. Hauskana sivuseikkana mainittakoon, että kuulimme ystäviltämme, että kylällä meitä luullaan muslimeiksi, sillä kuljemme malariahyttysten takia iltaisin huivit pään ympärillä.

Aika nopeasti huomasimme, ettei paikallinen ruokamäärä pidä meitä pitkään voimissamme, joten tarvitsimme ruokaa,jotta voimme syödä myöhään illalla vielä iltapalan ja tarvittaessa välipalaa pitkin päivää pääruokien välissä. Kun Mama kuuli aikeistamme, olimme jo matkalla lähimpään ruokakauppaan hänen kanssaan. Oletimme menevämme lähimmälle kioskille, joita on lähes joka kulmassa, mutta tunnin kestäneen menomatkan päässä meitä odottikin paikallinen iso ostari, josta löytyi kunnon ruokamarketti. Matka taittui ruuhka-aikaan melko hitaasti, mutta varmasti, sillä yhden kauppareissun aikana vaihdoimme kulkuneuvoa kuusi kertaa. Kylältä pääsemme pois ainoastaan taksilla, mutta kun saavuimme hieman isommalle tielle käytimme paikallisia minibusseja eli pakettiautoja nimeltä tro tro. Muutaman kerran matkan aikana tuli mietittyä pääsisimmekö ikinä kotiin turvallisesti, mutta niin tässä kuin monessa muussakin asiassa paikalliset ystävät ovat iso apu. Mama oli siis ajatellut vain parastamme viemällä meidät hienoimpaan ostoskeskukseen. Olipahan ruokaostosten jälkeen ainakin pientä purtavaa hieman pidemmäksi aikaa, mikä silloin tuntui hölmöltä ajatukselta. Myöhemmin olemme saaneet todeta kyseisen ruokareissun ruokien olleen kurnivan vatsan pelastus, sillä olemme tottuneet syömään täällä tarjottavan kolmen aterian sijaan viisi-kuusi kertaa päivässä. Pakko kuitenkin mainita, että saamme nenämme eteen kolme kertaa päivässä todella hyvää paikallista ruokaa, suoraan huoneeseemme tarjoiltuna, ei yhtään huono siis.

Ensimmäisen viikon loppupuolella oli mukava huomata, kuinka oppilaat uskalsivat jo rohkeasti lähestyä meitä ja tulivat koputtamaan ovelle, josko lähtisimme heidän kanssaan pelaamaan jalkapalloa kouluviikon päätteeksi. Tätähän oli odotettu, sillä olimme ihmetelleet, miksi liikuntatunnit puuttuvat oppilaiden lukujärjestyksistä kokonaan. Sen paikka oli siis lauantain koulupäivän viimeisten tuntien kohdalla. Pelistä ei turhia sääntöjä löytynyt, vaan ideana oli potkia ja kikkailla parhaansa mukaan yhdessä koko porukalla. Hauskaa oli, kun eräs poika heitti aina pallon saadessaan vauhdissa kengät pois jalastaan, jotta tuntuma palloon olisi parempi. Kesken pelin yhden sun toisen lapsen läpsyt hajosivat, mutta reilun pelin hengessä ne fiksattiin yhdessä kuntoon ja peli jatkui. Hauska oli huomata, kuinka koulun opettajakunta kerääntyi vähitellen luokistaan katsomaan peliä, ja odotimmekin heidän liittyvän seuraan, mutta he tyytyivät tällä kertaa katsojan rooliin. Toivottavasti saamme kuluvien viikkojen aikana myös heidät peliin mukaan, ja ehkä jopa rehtorin katsomaan peliä parvekkeeltaan. Muutaman tunnin pelailujen jälkeen olimme kaikki aivan poikki ja voittotuuletusten sekä joukkuekuvan jälkeen oli ilo lähteä viikonlopun viettoon. Kaiken kruunasi jäätelö, jota eräs nainen tuli koulun portille kauppaamaan. Se nimittäin maistui!

Lauantain pimeydessä päätimme lähteä seikkailemaan vielä paikalliselle salille, minkä olimme bonganneet aikaisemmalla kotiintulomatkalla kaupasta. Sali oli onneksi muutaman kadun ja kulmauksen päässä, joten uskaltauduimme sinne keskenämme. Hieman mietitytti paikan kunto ennen sisään astumista, sillä pihalla juoksenteli kanoja ja ikkunat olivat kalteroidut. Onneksi omistaja löytyi viereisestä ravintolasta nopeasti ja hänen opastuksellaan pääsimme treenailemaan naapuruston muskelimiesten ja -naisten sekaan. Hiki lähti virtaamaan ja salireeni oli hyvää vaihtelua koulun portaikkotreenien jälkeen. Eminemin soidessa taustalla yhtä lujaa kuin yökerhossa ei voinut kuin olla tyytyväinen paikalliseen salijäsenyyteen, joka oltiin juuri päätetty ostaa. Salilta ei löydy mitään ylimääräistä, mutta olemme saaneet jo muutaman hyvän reenin aikaiseksi, vaikkakin esimerkiksi painot tahtovat välillä loppua ruuhka-aikaan (eli silloin kun salilla on enemmän kuin viisi ihmistä:D) kesken.

Sunnuntaina mielenkiintomme omaa kyläämme kohtaan heräsi tarpeeksi isoksi, jotta saimme itsemme liikkeelle ja katsastamaan mitä asuntomme ympärillä noin kilometrin säteellä löytyy. Tähän mennessä olimme liikkuneet lähinnä koululta päätielle, jossa sijaitsee kuntosali, “taksitolppa” ja pieniä kioskeja. Tiet ovat todella moukkuisia ja usein taksilla kulkiessa naurattaakin, kuinka auto edes selviytyy kaikista kuopista matkan varrella. Toistaiseksi emme ole joutuneet työntämään tai kaivamaan autoa kuopan pohjalta, mutta en ihmettelisi yhtään, jos niin vielä jokupäivä kävisi. Pienempiä katuja voisi kutsua enemmänkin poluiksi, jotka useimmiten johdattavat jollekin kirkolle. Koska kävelymme ajoittui sunnuntaille, oli kaikkialla hiljaista, sillä lähestulkoon jokainen oli kirkossa koko aamupäivän. Saimme siis tutustua lähiympäristöön omassa rauhassa, kuunnellen samalla kilpaa taustalla pauhaavia, eri kirkkojen sunnuntaiseremonioita, sillä täällä kirkonmenot eivät ole mitään kovin hiljaista meininkiä, vaan saarnat pauhaavat pitkälle matkalle ja laulu raikaa pitkin kylää. Kylän asutus on melko kirjava ja kävelyllä huomasimme, kuinka konkreettisesti erot eri perheiden välillä näkyvät. Maalatun ja sähköaidatun betoniseinäisen talon ympärillä saattoi olla pelkkiä pellistä ja laudoista rakennettuja asutuksia, vaikka kylämme tuntuukin olevan paikallisella mittapuulla suhteellisen hyvää asuinaluetta. Viikonloppu on täällä selvästikin pyykkäysaikaa, sillä värikkäitä vaatteita oli kuivumassa milloin missäkin. Kun saimme suunnistettua itsemme polkuja pitkin takaisin koululle oli koulun pihalla käynnissä koristreenit. Kävelyn jälkeen oli kuitenkin mehut poissa, joten jätimme tällä kertaa korispelin välistä.

Tiistai-illalle meille ilmaantui yllättävä meno, sillä saimme kutsun Accrassa järjestettävään Suomi 100-juhlatilaisuuteen. Tilaisuudessa juhlistettiin toki 100-vuotiasta Suomea, mutta isossa roolissa oli myös suomalaisten kehittelemän Codebus Africa-projektin lanseerauksen juhlistaminen. Lyhyesti sanottuna Codebus Africa-projektissa suomalaiset Aalto-yliopiston opiskelijat ovat yhteistyössä alan ammattilaisten kanssa kehitelleet projektin, jonka aikana he kiertävät 10 Afrikan maata, opettaen jokaisessa maassa yhteistyössä paikallisten opettajien kanssa afrikkalaisille lapsille koodaustaitoja. Paikalla oli väkeä suurlähettiläistä paikallisiin opetusministereihin, ja tapasimme myös jonkin verran Ghanassa pysyvästi asuvia tai laillamme väliaikaisesti oleskelevia suomalaisia ihmisiä. Tilaisuus järjestettiin Ghanan hienoimmassa hotellissa, ja turvatarkastuksineen ja lukuisine vartijoineen paikka loi suuren kontrastin siihen, millaista Ghanaa olimme itse päässeet näkemään.

Keskiviikkona pääsimme harjoittelemaan lasten kanssa Ghanalaista tanssia. Koululla käy ilmeisesti joka keskiviikko ulkopuolinen tanssiopettaja, ja lapset tanssivat pari viimeistä tuntia rumpujen pärinässä, auringon porottaessa täydeltä taivaalta. Olimme alkuun vain katselemassa lasten tanssia, sillä se näytti niin hauskalta, mutta opettaja pyysi myös meitä osallistumaan mukaan. Sekä lapset että koulun opettajat olivat innoissaan, kun lähdimme mukaan tansseihin, ja pakko myöntää, että oli kyllä todella mukava heittäytyä rumpujen rytmin vietäväksi. Tanssien päätteeksi tanssiopettaja kysyi, josko haluaisimme hänen opettavan meille jokin päivä rumpujen soittamista, ja olimme tottakai tässäkin heti mukana. Olemme siis innokkaasti lähdössä ensi viikon tanssituntien jälkeen harjoittelemaan paikallisten rumpujen soittoa!

Lisäksi ensimmäinen työviikko on pitänyt sisällään 16 opetustuntia suunnitteluineen. Koska opetamme suhteellisen haastaviakin asioita esimerkiksi Science-oppiaineessa, ottaa suunnittelu oman aikansa, onhan opetuskielenä englanti, jota emme ole aiemmin opettaessa käyttäneet. Sanakirjat ja google ovat laulaneet, ja olemme itsekin oppineet todella paljon jo ensimmäisen viikon aikana. Termistö on tietenkin uutta, ja välillä on tuntunut haastavalta selittää ymmärrettävästi esimerkiksi ruuansulatusjärjestelmän toimintaa englanniksi, mutta tunti tunnilta sekä suunnittelu että itse opetus tuntuvat helpommilta. Lapset ovat myös niin ihania, etteivät he ole moksiskaan, jos hieman sekoilemme sanoissa tai emme osaa lausua jotakin vaikeaa termiä oikein. Tällöin olemme myös pyytäneet heiltä lausumisapua, ja he ovat myös opettaneet meitä innokkaasti näissä asioissa. 🙂

Ensimmäisen opetusviikon loppupuolella on huippua voida todeta, että olemme oppilaiden, opettajien ja nyt myös jopa rehtorin kanssa hyvää pataa. Opetukset ovat myös lähteneet rullaamaan kivasti, ja vapaa-ajallekkin löytyy tarpeeksi tekemistä. Toisaalta on myös mukavaa, ettei koko ajan tarvitse hönkiä menemään ja tekemään kaikkea, vaan olemme ottaneet paljon aikaa myös levolle, sillä kuumuus, vieraan kielen jatkuva käyttö ja uudet kuviot oppitunteineen vievät paljon energiaa. Näistä tunnelmista on kuitenkin hyvä jatkaa kohti viikonloppua ja uutta viikkoa. Palataan asiaan! 🙂