Aikaoptimismia

Ehdinkö? Apua kello on jo noin paljon, minuutteja vain jäljellä. Siellä pitäisi jo olla!

Vuosien kuluessa myöhästelyn syy on muuttunut, mutta vasta kun tapasin kaltaiseni, ymmärsin analysoida mistä myöhästelyssä on syvimmiltään kyse. Se on kunnioituksen ja arvostuksen puutetta muita kohtaan.

Käyn säännöllisesti fysikaalisessa hoidossa. Kun minulla oli aika tiukkatahtinen työ, niin kävin siellä usein ruokatunnillani, joka ei tahtonut riittää, jos halusin syödäkin jotain. Kun tämä fysioterapeuttini oli aina myöhässä-usein enemmän kuin akateemisen vartin- niin eräänä päivänä uskaltauduin sanomaan aika tiukasti, että hänen myöhästymisensä lisää tuhottomasti minun stressiäni. Hänpä ei hermostunut, vaan meillä oli rakentava keskustelu siitä miten itse olin muuttanut tapojani ja miten hän voisi edistyä.

Me molemmat uskoimme ehtivämme enemmän kuin oli mahdollista. Luotimme, ettei liikenneruuhka koskisi meitä tai liikennevalot suosisivat meitä enemmän kuin muita. Olimme pakanneet päiväämme kolminkertaisen määrän tehtäviä kuin ikinä voisi olla mahdollista suorittaa.

Aikanaan minulla oli iso perhe ja tehtäviä oli liikaa. Sen katson tänäkin päivänä todelliseksi syyksi myöhästelylle. Kun tilanne sitten muuttui, minunkin oli muututtava.

En edelleenkään ole monta minuuttia etuajassa, mutta olen ainakin ajoissa. Kunnioitan lähimmäisiäni, enkä tarkoituksella halua olla myöhässä. Aikaoptimismista en kuitenkaan ole vieläkään päässyt. Ennen lähtöä siivoan keittiön, otan roskat ja tyhjät pullot. Kun sitten roskapussista vuotaa öljyt matolle ja ne on pakko hangata heti pois, tai joudunkin yllättävään liikenneruuhkaan, pieni marginaalini ei tahdo riittää. Mutta edistyn joka päivä. Ehkä jonain päivänä voin sanoa olevani vain optimisti ja aina ajoissa.