Muistoja ja muistelemisia

Kun olin neljävuotias, minua hoiti 12-vuotias tutun perheen tyttö. Perhe oli melkoisen ylipainoinen. Meillä oltiin tosi kaloritietoisia ja tarkkoja mitä suuhun laitetaan. Piti syödä kevyesti ja terveellisesti. Mistään ranskanleivästä ei meillä ollut puhettakaan, pullaakin sai hyvin harvoin.

Kun tyttö hoiti minua, hän laittoi minut jostain syystä rangaistukseksi pimeään komeroon. Pelkäsin kuollakseni, itkin ja huusin. Sitten hyvitykseksi hän lupasi tehdä sokerista ja maidosta karkkia. Ensin tehtäisiin taikina ja stten se paistettaisiin. Neljävuotiaan korviin se oli sulomusiikkia.

Päädyimme talon taakse piiloon syömään taikinaa, maitoon liotettua sokeria.

Illalla paljastin tekosemme ja isä suuttui tosissaan, koska oli vakuuttunut hampaideni menneen pilalle.

Olin melkein unohtanut koko muiston, kunnes laitoin kaulaani opaalikorun, jonka samainen perhe oli tuonut Australiasta lahjaksi. He muuttivat Uuteen maahan, sitten takaisin Suomeen ja taas takaisin Australiaan. Tytär jäi sinne. Hänestä tuli melkein 400-kiloinen, mutta Facebook on yhdistänyt meidät jälleen.  Tuntui tosi lämpimältä saada viesti toiselta puolelta maailmaa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tunteissani ei ole mitään katkeraa.

Molempien vanhemmat ovat kuolleet, toiset painavampina kuin toiset. Olisi mielenkiintoista tietää kummilla oli oikeastaan hauskempaa. Sen tiedän, että 400 kiloa en haluaisi kantaa.

Perheen äitiin liittyy toinen muisto. Äiti oli aika valtava ja kerran oli puhetta, että lähdemme pyöräilemään ja hänen piti ottaa minut pakkarille. Siitähän meteli nousi ja lapsen rehellisyydellä tokaisin ”ai etsä jaksa kun oot niin lihava?” Äiti pisti minut käymään heillä ja pyytämään anteeksi sanomisiani. Ei se nöyrtyminen ollut pahinta, vaan se että kohteliaisuudesta jouduin syömään Viri-maitohyytelöä. Yäk! Makeeta ällöttävää sössöä. Eivätkä kuunnelleet, kun sanoin etten halua lisää. Oksensin kotiin kävellessäni.

Tämähän voisi olla negatiivinen muistelma. Muttei se ole. Se on haikea muisto lapsuuden kuumista kesistä, jolloin kaikkea oli aika vähän ja pienestä sai iloa. Opin myöhemmin karaisemaan itseni kulkiessani tarkoituksella pimeässä. Päätin voittaa pelkoni. Ja voitin. Voitin ylpeyteni, kun olin rohkea ja pyysin anteeksi.Veni, vidi, vici.

Katkera muistaminen on toista kuin asioiden muistelu. Katkeruus myrkyttää sielun. Omaksi hyväkseni olen päättänyt jättää katkeruuden ulos elämästäni.

Joskus kestää kauemmin heittää tuo tunkeilija ulos. Useimmiten se saa potkut persuksiinsa aika vauhdikkaasti.

”Muistan sinut kipuna kiivaana, suruna sielussain….”