Tuulilasi on musta. Tasaisena nakutuksena sitä halkovat pyyhkimet, jotka vievät pahimman rännän lasin reunoihin. Musiikki soi hiljaa epärytmissä pyyhkimien kanssa. Lapset unessa takapenkillä. Tie on kapea ja mutkainen, on vaikea pitää riittävää vauhtia yllä. Tuntuu, että tie on liukas. Silloin se tapahtuu. Iso rekka tulee vastaan ja melkein sokaistun. Rekan jäljessä imu melkein vie minut vastakkaiselle kaistalle. Hetkeen en kykene hengittämään, keskityn vain puristamaan rattia kaksin käsin. Siloin haistan sen. Pelon.Se on metallinen lemahdus joka leijuu kasvojeni ympärillä aivan liian pitkään. Yritän hengittää syvään, jankutan mielessäni ”ei hätää, ei hätää.” Pelolla on oma tuoksunsa. Sodassa olleet puhuvat siitä. En vain ole koskaan kysynyt, onko se metallinen haju. Ei kai sellaisesta halua puhua, kun on päässyt sodan tieltä pois. Tunnistin hajun myös mennessäni hissillä ylös kotiin silloin kun naapurin mies murhasi perheensä ja pakasti heidät joulun yli parvekkeelleen. Joka kerran ohittaessani sen kerroksin, levisi hissiin pelon löyhkä. Moneen viikkoon ahdistus ei jättänyt minua, vaikka olin heille melkein tuntematon naapuri. Koko taloon levisi kollektiivinen häpeä kun bussi pysähtyi talon eteen ja kaikki tuijottivat kuoleman taloa. Joskus haju levisi kotona kylpyhuoneeseen kun jouduin lukitsemaan oven suojautuessani sinne. Huuto ja uhkaukset levisivät oven raoista metallisina. Miten ihanaa on jättää se kaikki taakseen. Se ei unohdu, mutta muistuttaessan tsestään vain korostaa mahtavaa mahdollisuutta olla elossä, elää täyttä elämää. Elämä tuoksuu vihreän omenan kukilta ja freesioilta. Keväisin olen kuin puu, jossa mahla alkaa virrata. Kaikki on jälleen vihreydessä mahdollista. Ei haittaa vaikka pitää nukkua välillä pitkään jaksaakseen. Nenä tukossa ja allergialääkkeet käytössä. Kun uni on tehnyt tehtävänsä ja aurinko tulee esiin, kaikki on taas edessä, mahdollista.  Uudet maat, uudet ihmiset. Vanhat ja rakkaat paikat, joissa paikallaan olevat ihmiset, nekin rakkaita. Pahin pelkoni on elämätön elämä. Aikaisemmin piti juosta ehtiäkseen tarpeeksi. Nyt vain kiiruhdan ja yhä useammin pysähdyn. Mikä rauha. Vielä ehdin. Vielä on elämää. Ihmettelin miten paljon näkyvää tulosta sain ennen aikaan. Nyt melkein kaikki tekemiseni on näkymätöntä.Se on arjen  loputtomia askareita, mutta nyt tuskailen vähemmän miten ne vievät aikaa minulle tärkeästä. Olen oppinut hyväksymään västämättömän. Hyväksymään elämän pakot ja nautinnot ja sen että tasapainoilu niiden välillä ei koskaan lopu. Löydänkö rohkeutta vielä kerran ottaa riskin hypätä tuntemattomaan? Annanko metallisen lemun lamauttaa itseni? Uskaltaa repäistä, olla rohkea, saavuttaa vielä jotain uutta? Uskallan, uskallan, päätän että uskallan! Siipiä ei ole, mutta vesi kantaa. Rohkeutta siis. Miten upeaa saada elää sodattomassa maaassa, jossa on katto pään päällä ja ruokaa. Kiitollisuutta ei ehkä kuitenkaan aina riittävästi. Nyt on kevät, vihreä ja vehreä. Täyden elämän tuoksu. Hengitä syvään. Nauti ja sano kiitos elämästä.