Istun laboratoriossa: väsyttää kuumeisena. Vieressäni tyhjä sohva. Voisinpa pistää pitkäkseni. En uskalla. Kerran tein niin.  Olin ihan kuolemanväsynyt. Teini-ikäiselläni oli joku tutkimus ja olin itsekin sairas. Tutkimus kesti ja kesti. Silmät menivät väkisin umpeen, pää nuokkui. Ajattelin, että mikä ihana sohva ja tyhjä odotushuone.  Nukahdin heti. Mikä onni! Yhtäkkiä tuli hoitaja vihaisena sanomaan, ettei siinä saa maata. Hän katsoi minua kuin olisin tehnyt murhan.

Ennen vanhaan Los Angelesin lentokentän-ja melkein kaikkien muidenkin kenttien- penkit oli tehty sellaisiksi, että käsinojat estivät makaamisen. Maailma on muuttunut.

Viimeksi kun teimme budjettimatkan Lontoon kautta ja pihistimme hotellihinnasta viiden tunnin vaihdossa, nukuimme Stanstedin kohtalaisen kovilla penkeillä. Niin nukkui moni muukin ja loput lattialla. Melkein kuin olisi sängyssä nukkunut. Mutta viimeksi vaihtaessamme Heathrowssa oli ihania sohvia ja pehmeitä löhötuoleja. Moni torkkui niillä, mikä pehmeä unen onni!

Tallinnassakin on tullut nukuttua satamassa. Ensin tanssittiin laivassa aamuviiteen, nukuttiin pari rauhatonta tuntia ja kaikkien maihin menevien piti mennä laivasta samaan aikaan. Tyttökaverin kanssa ajateltiin käväistä maissa pikaisesti ja tulla hyttiin nukkumaan. Mutta ei!  Kun pääsemme satamaan, selviää ettei laivaan pääse sisään kesken päivän. Voi venäjä, ajattelin ja taas pantiin pitkäkseen kovalle sohvalle ja kiitettiin onneamme, että jalat koukussa siinä saattoivat kolmen lapsen äidit juhlimisen jäljet nukkua pois.

Kun väsyttää, voi nukkua varmaan vaikka seisoallaan.

Viime kesänä matkustimme Saimaan kanavaa myöten Viipuriin. Viiden tunnin yöunilla ja kaupunkikiertokävelyn jälkeen pääsimme takaisin laivaan. Ylimmälle kannelle kiivettyämme uni maistui pelastusliivilaatikolla reppu niskan alla.

Puolen tunnin ruokatunnilla saatan ottaa 20 minuutin torkut. Olenko siis laiska, kuten joku väitti vai satsaanko pitkän ja hyvän elämän laatuun?