Sydämeni itkee

Isovatsainen, hikinen, rasvatukkainen mies seisoo myllätyllä tontilla. Hän puhuu minulle tuntemattomalla kielellä kännykkäänsä. Ajattelen, Liettua, Latvia, ehkä Puola. Olenko rasisti, kun suututtaa. No en tosiaankaan. Suututtaa, että rakkaat NELJÄ valtavaa tammea on kaadettu. Ne olivat terveitä ja upeita. Tuo isovatsainen mies sen teki.

Inhottaa. Ahneutta.

Olisipa minulla aikanaan olut ne viisi miljoonaa kruunua tililläni, joilla olisin voinut ostaa tämän tontin. Se oli jaettu kolmeen luikuraiseen osaan, joista ei olisi hyvällä tahdollakaan olisi voinut ostaa vain yhtä. Perikunta kai siinä halusi netota.

Kauan se seisoi tyhjillään ja kun alkoi tapahtua, kaadettin kaikki ne yhdessä hujauksessa. Tuhat vuotta poispyyhitty.

Itken.

Tässä maalaiskunnassa ei ole väkeä, joka seisoisi vahtimassa tammia, kuten Tukholman Östermalmilaiset. Olen yksin. Perheeni nauraa minulle. Ystäväni sanoi kylmästi, ”omalla maallaan saa tehdä mitä haluaa.”

Soitin rakenuusvirastoon. Niitä olisi pitänyt suojella. Nyt taistelen kahden viereisen tontin tammien puolesta. Yksin?