Oletko tyytyjä, pakenija vaiko ikiliikkuja?

Oletko Tyytyjä, Pakenija vaiko Ikiliikkuja?

Tyytyjä:
Inhoaa ja pelkää muutosta. Jää paikalleen kärsimään silloinkin kun ei ole tyytyväinen olotilaansa. Ajattelee seuraavin kaavoin: ”Kärsimys jalostaa.” ”Elämä on raskasta työtä, mutta lopussa kiitos seisoo.” ”Ei minun ole tarkoitus menestyä ja saada mitä tahdon.” ”Unelmat ovat unelmia.”
Hän näkee itsensä vaatimattomana ja nöyränä elämän ankaruuden edessä.
Hän tottelee käskyjä silloinkin kun mielessään kyseenalaistaa ne. Hän tyytyy vähempään.
Tyytyjästä kehittyy helposti katkera ja kateellinen. Hän siirtää syyn omasta olotilastaan muiden niskaan tai olosuhteiden syyksi. Hän toivoo muiden ja olosuhteiden muuttuvan, uskoen sitten tulevansa onnelliseksi.
Tyytyjä siis hyvin harvoin on yhtä kuin tyytyväinen. Vaikka hän saattaa niin yrittää uskotellakin sekä itselleen että muille, ettei hänen vain tarvitse tehdä muutoksia itsessään.
Tyytyjä pohtii hetken, antaa sitten olla todeten ettei hänen pohtimisellaan kuitenkaan ole mitään virkaa.

Pakenija:
Pelkää elämää, ei kestä yllätyksellisyyttä ja sitä ettei voi aivan varmasti tietää mihin hänen tulee varautua. Pelkää ettei selviä.
Pakenee itseään, alkoholiin, huumeisiin, mässäilyyn, pelaamiseen, extremekokemuksien etsimiseen, ja kaikenlaisiin riippuvuuksiin… eli on pakkomielteinen jossain valitsemassaan toiminnassa.
Elää suorittamalla, koska ei uskalla pysähtyä kuuntelemaan omia todellisia tarpeitaan.
Pakenija voi siis myös olla yliahkera työntekijä, työnarkomaani, ylitunnollinen opiskelija tai vanhempi joka elää lastensa kautta. Pakenija on vaarassa sairastua masennukseen, paniikkihäiriöön ja muihin stressiperäisiin sairauksiin.
Hän on persoonallisuus joka ei osaa laittaa rajoja itselleen.
Pakenija miettii ja miettii ja miettii kunnes pää on sekaisin ja sitten hän nollaa päänsä tavalla tai toisella niin ettei tarvitse enää pohtia.

Ikiliikkuja:
Ei voi sietää paikalleen jumiutumista. Nauttii ja innostuu muutoksesta ja kaikesta uuden oppimisesta. Rakastaa luomisen tunnetta. Kun ikiliikkuja (usein) tuntee tyytymättömyyttä elämäänsä ja sen olosuhteisiin hän ryhtyy hetipaikalla tekemään muutosta. Silloin kun hän ei pääse liikkeelle hän turhautuu ja sairastuu todella nopeasti masennukseen sekä vaipuu apatiaan… Henkinen uupumus, burn out on ikiliikkujille tuttu ilmiö.
Ikiliikkujan heikkous on kärsimättömyys joka johtaa lyhytjänteisyyteen ja usein periksi antamiseen silloin kun heidän tiellään eteenpäin on aikaa vaativia haasteita. Tosin tämä persoonallisuustyyppi myös nousee masennuksestaan nopeasti puhkuen taas innostusta jostain uudesta asiasta jota lähtevät tavoittelemaan.
Ikiliikkuja voi olla toisten innostaja ja hän ei yleensä menetä koskaan uskoaan tulevaisuuden parempiin mahdollisuuksiin vaikka hän hetkittäin voikin menettää toimintakykynsä.
Ikiliikkuja ei ehdi kovinkaan kauaa pohtimaan yhtä asiaa ennenkuin jo toimii.. he oppivat siis useimmiten ns kantapään kautta kokemalla.

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään Syvällistä

Turpa kiinni ja hymyile

Minulle ja minusta on sanottu jo ihan pienestä pitäen että olen niin aurinkoinen, herttainen ja aina iloinen.

Oikea hymytyttö…

En silti koskaan saanut luokan Hymytyttöpatsasta, hiljaa hymyilemistä ei laskettu palkitsemisen arvoiseksi.

Olin tästä joskus kansakouluaikoinani pahoillani.

Olen kasvanut aikana jolloin ei sanottu vastaan aikuisille, ei edes omille vanhemmilleen. En minä ainakaan,

vanhin neljän lapsen katraasta, se joka järkevänä isosiskona opetettiin ottamaan vastuuta pienemmistään jo

alakouluikäisenä. Järkevä, on äitini käyttämä laatusana minusta.

Järkevä hymytyttö ei myöskään kiukuttele, eikä kapinoi. Ei edes epäoikeudenmukaisuutta kokiessaan.

Järkevä ottaa tyynesti vastaan sen mitä tulee, korkeintaan herttaisesti hymyillen.

Olen ihan lapsosesta lähtien osannut ”lukea” ihmisiä, tulkita heidän energioitaan ja sen kautta tunnetilojaan.

Usein ihmettelin miksi aikuiset sanoivat ja tekivät ihan muuta kuin tunsivat. Ehkä otin opikseni jo silloin olla

näyttämättä niitä tunteitani joita ei ympärillä olevat ihmiset minulta toivoneet. Näitä tunteita olivat kiukku, pettymys,

ärsyyntyminen, turhautuminen ja suru. 

Piti olla reipas ja rohkea ja tottelevainen. Niinpä minä hymyilin ja vastasin aina, jos vain joku sattumalta sattui kysymään

miten minulla menee, että ihan hyvinhän minulla.

Niinpä… turpa kiinni ja hymyile, niin kaikki on hyvin ja olet turvassa muiden kiukulta, pettymykseltä, ärsyyntymiseltä, turhautumiselta ja surulta.

Varhaismurrosiässä, kun muutimme perheeni kanssa Ruotsin Skooneen, osasin jo tämän strategian loistavasti. 

Aluksi se onnistuikin loistavasti, mutta yläasteelle vaihtaessani rinnakaisluokan kovisjengin tytöt eivät hurmaantuneet hymystäni, he kiusasivat silti.

Olin hämmentynyt ja lopulta poissa tolaltani. En osannut pelata sitä peliä, käsiksi käymistä, lyömistä, kamppaamista, hiuksista repimistä, vaatteista riepottelemista, potkimista ja päälle sanallista uhkailua ja pilkkaamista. Sairastuin paniikkihäiriöön, stressaannuin pelosta ja aloin pinnaamaan koulusta ja pelkäsin kiinni jäämistä, kun äidin tullessa kotiin lounastauolle piilouduin vaatekomeron alimmalle tasolle, joka oli niin ahdas, että kun äidin lähdettyä takaisin töihin kömmin pois kaapista jalkani olivat puutuneet kuin olisivat olleet halvaantuneet.

Kotona ja kotipihassa kavereille, minä vain hymyilin ja vaikenin. 

Turpa kiinni ja hymyile, niin kaikki on hyvin.

Ei, ei ollut hyvin… En vain osannut lopettaa sitä hiljaa hymyilemistä ja sen hymyn taakse pakenemista.

Siihen oppimiseen tarvittiin nöyryyttämistä, raiskatuksi tulemista useamman kuin yhden kerran, fyysistä ja henkistä pahoinpitelyä parisuhteissa melkein 15 vuotta. Siihen tarvittiin sitäkin että poikaystävä melkein tappaa kun olin 17 vuotias, ja toinen muutaman vuoden kuluttua yrittää kuristaa hengiltä, sitä että elää jatkuvassa arvostuksen puutteessa 10 vuotta ja alkaa uskomaan jo itsekin olevansa liian taitamaton ajattelemaan itsenäisesti.

”Hei, minä ajattelin että….”

”Anna sä hevosen ajatella, sillä on isompi pää. Pidä sä vaan turpasi kiinni ja ole nätti, niin ei tule mitään hämminkejä.”

Mutta, niitä hämminkejä tuli silti, ehkä en enää osannut hymyilläkään tarpeeksi herttaisesti.

Sitten, melkein nelikymppisenä tajusin, että minun kaikki tunteeni ovat sallittuja, eikä minun tarvitse hymyillä enää hiljaa silloin kun halusin huutaa. Tajusin että minun pelkoni antoi toiselle voimaa ja rohkeutta kiusata, kurittaa ja uhkailla minua. Päätin muuttaa kuviota ja uhmata pelkoani. Loppujen lopuksihan useimmiten pelkotilanteissa sain turpiini kuitenkin, joko fyysisesti tai henkisesti, joten vaikka lopettaisinkin hiljaa olemisen ja hiljaa herttaisesti hymyilemisen, en todennäköisesti olisi suuremmassa vaarassa kuin ennenkään. 

Näin pikkuhiljaa järkevästä herttaisesta ”Annikasta” alkoi kehittymään oikeasti rohkea ”Peppi”….

Tämä aikuinen suorasanainen ja sanojensa takana seisova ”Peppi” rohkaisee nyt kaikkia Hymytyttöjä avaamaan suunsa aina kun siihen tarvetta tuntevat. Kukaan heistä jotka käskevät ja vaativat olemaan hiljaa, nätti ja hymyilemään kauniisti ettei tule hämminkejä EIVÄT ole ystäviämme, eivätkä ajattele parastamme. Miksi siis edes yrittää miellyttää heitä ja/tai kaikkia muita paitsi Itseämme?

Suu auki ja naura! 

1393524_10201281737098320_1354386835_n.jpg

Ässä.jpg

 

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä