Turpa kiinni ja hymyile
Minulle ja minusta on sanottu jo ihan pienestä pitäen että olen niin aurinkoinen, herttainen ja aina iloinen.
Oikea hymytyttö…
En silti koskaan saanut luokan Hymytyttöpatsasta, hiljaa hymyilemistä ei laskettu palkitsemisen arvoiseksi.
Olin tästä joskus kansakouluaikoinani pahoillani.
Olen kasvanut aikana jolloin ei sanottu vastaan aikuisille, ei edes omille vanhemmilleen. En minä ainakaan,
vanhin neljän lapsen katraasta, se joka järkevänä isosiskona opetettiin ottamaan vastuuta pienemmistään jo
alakouluikäisenä. Järkevä, on äitini käyttämä laatusana minusta.
Järkevä hymytyttö ei myöskään kiukuttele, eikä kapinoi. Ei edes epäoikeudenmukaisuutta kokiessaan.
Järkevä ottaa tyynesti vastaan sen mitä tulee, korkeintaan herttaisesti hymyillen.
Olen ihan lapsosesta lähtien osannut ”lukea” ihmisiä, tulkita heidän energioitaan ja sen kautta tunnetilojaan.
Usein ihmettelin miksi aikuiset sanoivat ja tekivät ihan muuta kuin tunsivat. Ehkä otin opikseni jo silloin olla
näyttämättä niitä tunteitani joita ei ympärillä olevat ihmiset minulta toivoneet. Näitä tunteita olivat kiukku, pettymys,
ärsyyntyminen, turhautuminen ja suru.
Piti olla reipas ja rohkea ja tottelevainen. Niinpä minä hymyilin ja vastasin aina, jos vain joku sattumalta sattui kysymään
miten minulla menee, että ihan hyvinhän minulla.
Niinpä… turpa kiinni ja hymyile, niin kaikki on hyvin ja olet turvassa muiden kiukulta, pettymykseltä, ärsyyntymiseltä, turhautumiselta ja surulta.
Varhaismurrosiässä, kun muutimme perheeni kanssa Ruotsin Skooneen, osasin jo tämän strategian loistavasti.
Aluksi se onnistuikin loistavasti, mutta yläasteelle vaihtaessani rinnakaisluokan kovisjengin tytöt eivät hurmaantuneet hymystäni, he kiusasivat silti.
Olin hämmentynyt ja lopulta poissa tolaltani. En osannut pelata sitä peliä, käsiksi käymistä, lyömistä, kamppaamista, hiuksista repimistä, vaatteista riepottelemista, potkimista ja päälle sanallista uhkailua ja pilkkaamista. Sairastuin paniikkihäiriöön, stressaannuin pelosta ja aloin pinnaamaan koulusta ja pelkäsin kiinni jäämistä, kun äidin tullessa kotiin lounastauolle piilouduin vaatekomeron alimmalle tasolle, joka oli niin ahdas, että kun äidin lähdettyä takaisin töihin kömmin pois kaapista jalkani olivat puutuneet kuin olisivat olleet halvaantuneet.
Kotona ja kotipihassa kavereille, minä vain hymyilin ja vaikenin.
Turpa kiinni ja hymyile, niin kaikki on hyvin.
Ei, ei ollut hyvin… En vain osannut lopettaa sitä hiljaa hymyilemistä ja sen hymyn taakse pakenemista.
Siihen oppimiseen tarvittiin nöyryyttämistä, raiskatuksi tulemista useamman kuin yhden kerran, fyysistä ja henkistä pahoinpitelyä parisuhteissa melkein 15 vuotta. Siihen tarvittiin sitäkin että poikaystävä melkein tappaa kun olin 17 vuotias, ja toinen muutaman vuoden kuluttua yrittää kuristaa hengiltä, sitä että elää jatkuvassa arvostuksen puutteessa 10 vuotta ja alkaa uskomaan jo itsekin olevansa liian taitamaton ajattelemaan itsenäisesti.
”Hei, minä ajattelin että….”
”Anna sä hevosen ajatella, sillä on isompi pää. Pidä sä vaan turpasi kiinni ja ole nätti, niin ei tule mitään hämminkejä.”
Mutta, niitä hämminkejä tuli silti, ehkä en enää osannut hymyilläkään tarpeeksi herttaisesti.
Sitten, melkein nelikymppisenä tajusin, että minun kaikki tunteeni ovat sallittuja, eikä minun tarvitse hymyillä enää hiljaa silloin kun halusin huutaa. Tajusin että minun pelkoni antoi toiselle voimaa ja rohkeutta kiusata, kurittaa ja uhkailla minua. Päätin muuttaa kuviota ja uhmata pelkoani. Loppujen lopuksihan useimmiten pelkotilanteissa sain turpiini kuitenkin, joko fyysisesti tai henkisesti, joten vaikka lopettaisinkin hiljaa olemisen ja hiljaa herttaisesti hymyilemisen, en todennäköisesti olisi suuremmassa vaarassa kuin ennenkään.
Näin pikkuhiljaa järkevästä herttaisesta ”Annikasta” alkoi kehittymään oikeasti rohkea ”Peppi”….
Tämä aikuinen suorasanainen ja sanojensa takana seisova ”Peppi” rohkaisee nyt kaikkia Hymytyttöjä avaamaan suunsa aina kun siihen tarvetta tuntevat. Kukaan heistä jotka käskevät ja vaativat olemaan hiljaa, nätti ja hymyilemään kauniisti ettei tule hämminkejä EIVÄT ole ystäviämme, eivätkä ajattele parastamme. Miksi siis edes yrittää miellyttää heitä ja/tai kaikkia muita paitsi Itseämme?
Suu auki ja naura!
