Nollarinostalgia on parasta eskapismia

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nostalgisoin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, 1990- ja 2000-lukuja. Korona on lisännyt nostalgisoinnin määrää ja tarvetta – mikä voisi olla parempaa eskapismia korona-ajassa kuin upota lapsuus- ja nuoruusmuistojen pop-kulttuuriin?

2020 keväällä parasta oli löytää uudestaan vanhat lapsuus- ja nuoruusajan valokuvat ja fiilistellä filmi- ja digikameralla otettuja tärähtäneitä otoksia ja vielä randomimpia kuvatekstejä, joista parhaat löysivät tiensä Irc-Galleriaan. Filmi piti saada loppuun, joten tuli otettua viisi samanlaista kuvaa – eikä niitä edes heittänyt pois. Albumeissa oli yllättävän paljon myös ihan tavallisia arkikuvia, ei vain juhlaa ja lomareissuja. Välillä harmitti, että oli heittänyt joitain vaatteita menemään – esimerkiksi vetoketjulliset villatakit, jotka ovat nyt kuuminta hottia, batiikkivärjätyt paidat, värikkäät hupparit – mutta enimmäkseen ei. Oli helpotus ja muistaa kuvien ja kuvatekstien takana olevat vanhat muistot ja katsoa niitä etäisyyden päästä – suurin osa muistoista oli hyviä, hauskoja, viattomia.

Korona-arki on muistuttanut minua muutenkin lapsuus- ja teiniajoistani, koska silloin olin paljon kotona, katsoin Dawson’s Creekia ja muita nuortensarjoja sunnuntaisin, luin Suosikkia, Demiä, Sinä & Minää edesmenneessä Martin kirjastossa Turussa, nauhoitin YleX:n musaa kasetille, kuuntelin Coldplayta Walkmanista, luin kirjoja, olin paljon omassa mielikuvitusmaailmassani. Oli tosi jännää, kun sai tekstarin, 3310-kännykkä vilkkui tai tilasi uuden logon puhelimeen, jonka paikka oli kännykän omassa pikku nojatuolissa. Tai kun kaveri kirjautui MSN Messengeriin. Tai kun uusin Harry Potter ilmestyi. Siinä somettomassa ajassa oli paljon hyviä puolia.

Instagramin loputtomat ysäri- ja nollaritilit ovat tarjonneet todellisuuspakoa ja uudelleen löytämisen riemua. YouTubessa on voinut uppoutua vanhoihin musavideoihin, livekeikkoihin ja artistihaastatteluihin tuntikausiksi. Uusimpia löytöjäni on ovat olleet Spotifyssa hauska ja hyväntuulinen Ysäri4ever-podcast, Instagramissa taas Nuoruusdisko, Ysäripäiväkirja ja Bomfunk.Mc ovat piristäneet päivää – sekä toki loputtomat Spice Girls -fanitilit (Spaissareiden merkityksestä kirjoitinkin jo 2019). Olen ruvennut seuraamaan myös yhä enemmän 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen throwback-tilejä.

Myös kasari kiinnostaa yhä. Kesä -85 oli hauska ruotsin oppitunti ja tarjosi uusia biisilöytöjä. Uusin Netflix-löytöni on Pose, joka tosin on jo kolme vuotta vanha sarja. 1980-luvun New York, vogue ball jokaisessa jaksossa, mahtava soundtrack ja uskottavat henkilöhahmot – voiko täydellisempää sarjaa olla? Tosin Pose muistuttaa myös, ettei ennen kaikki ollut paremmin.

Kuluneen vuoden ajan olen miettinyt myös 1990- ja 2000-lukujen julkisuuskulttuuria, erityisesti sitä, miten julkkisnaisista kirjoitettiin. Jos mielenterveysongelmia olisi ymmärretty paremmin, olisiko Britneyta riepoteltu niin pahasti? Olisiko keski-ikäiseen pomoonsa (siis käytännössä maailman mahtavimpaan mieheen) ihastunut Monica Lewisky tarinan pahis MeToon jälkeisenä aikana? Olisiko Marilyn Manson joutunut tilille siitä, miten hän suoraan retosteli rääkkäävänsä naisia (Evan Rachel Wood  on saman ikäinen kuin minä, ja muistan MTV:sta Woodin ja Mansonin suhteen, joka jo silloin ihmetytti minua)? Z-sukupolvi ei halua ilkeileviä lööppejä, vaan yhteisöllisyyttä, voimautumista ja vertaistukea somessa. Ja hyvä niin.

Ysäriä ja kasaria on käsitelty monessa blogissa, podcastissa ja sarjassa, mutta kuka tekisi seuraavan podcastin tai teemablogin 2000-luvusta? Pitäisikö itse tehdä? Olisiko nollari-fiilistelylle tilausta?

Kulttuuri Leffat ja sarjat Podcastit Ajattelin tänään

Ajopelkoni väistyi, kiitos koronan

Ensimmäinen ajokokemukseni oli isäni autolla, ehkä vähän ennen autokoulun alkamista, talvella. Jännitysmomenttia lisäsi, että ajoin meren jäällä. Ehkä laitoin tästä jopa kuvan silloiseen IRC-Galleriaan. Ajoin kortin 2005 Turussa, ruutukaavakaupungissa, ja sain ajokortin kolmannella yrittämällä. Muistan enimmäkseen pitäneeni ajotunneista ja opettajasta. Pääsin ekalla ajotunnilla liikenneympyrään ja ajamaan kahdeksaakymppiä. Yhdelle ajotunnille mennessäni olin vahingossa laittanut piilolinssit vääriin silmiin (silmissäni on eri vahvuudet keskenään), ja tunnilla jouduin vähän siristelemään silmiä, mutta hyvä se meni. Mäkilähdöt ja kytkimen tärinä aiheuttivat sydämentykytystä ja kylmää hikeä. Ollapa peloton 18-vuotias poika! Inssin lähestyminen hirvitti, kun inssi ei ollutkaan tuttu ajo-opettaja. Eka inssini oli nainen. Ajo meni hyvin, kunnes lopussa en jostain syystä kääntynyt nuolivalosta vasemmalle. Itsetuntoa, nuori nainen, itsetuntoa! inssi yritti kannustaa, kun nyyhkytin ratissa. Seurustelin tuolloin automiehen kanssa, jolla oli vahvat mielipiteet automerkeistä ja kuskeista, ja kävin läpi rankkaa elämänvaihetta. Ei ihme, että ajokortti tuntui kauhealta suorittamiselta.

Jossain vaiheessa lopetin satunnaisen ajamisen, varmaankin kun muutin Helsinkiin. Helsingissä ei tarvinnut ajaa, ja hyvin harvassa olivat kerrat, jolloin autoa olisi tarvinnut. Australiassa kuitenkin harmitti, kun en uskaltanut ajaa, enkä ilman autoa päässyt luontokohteisiin. Myös Brisbanessa liikkuminen olisi ollut autolla helpompaa. Vasemmanpuoleinen liikenne olisi ollut helposti opeteltavissa, jos ajovarmuutta olisi ollut enemmän. Samoin olisi voinut tehdä itsenäisiä road tripejä.

Kun korona iski maaliskuussa, kaikki meni kiinni ja halusin välttää julkisia kulkuvälineitä, aloitin uuden harrastuksen – opettelin ajamaan uudelleen, avopuolisoni autolla. Lähdin aivan perusasioista liikkeelle ajamalla hiekkakenttää ympäri, siippani opettamana. Viikonloppuisin oli aikaa harjoitella, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Kun Uusimaa suljettiin, lähdimme ajamaan pääkaupunkiseutua hiljaisempiin maakuntamme kaupunkeihin ja kuntiin: Nummelaan, Nurmijärvelle, Sipooseen, Kirkkonummelle. Pitkään pelkästään kuskin paikalle istuminen jännitti, sydän tykytti ja hengitys kiihtyi. Joskus jänistin. Joskus itkin. Mutta nyt olen siinä pisteessä, ettei ajaminen enää ahdista, ei edes kotikulmilla Audien, Bemareiden ja muiden espoolaisten kuskien seassa. En mieti enää ahdistuneena, mitä muut kuskit ajattelevat minusta, mitä jos auto sammuu tai menee väärä vaihde päälle, tai ärsytänkö jotakuta ajamalla juuri nopeusrajoitusten mukaisesti. Kun pohjoisessa autotiellä käppäili poroja, ajoin hiljaa ja tyyttäsin. Uskallan ajaa jo pimeässä ja sateessa.

Noora Jokisen kirjoittama Aikuinen nainen ratissa on hauska kirja, jonka kirjoittaja kertoo, millaista oli käydä autokoulu uudestaan keski-ikäisenä, Helsingin Katajanokassa asuvana naisena (monen suurin kauhu olisi ajaa ja etsiä parkkipaikkaa Katajanokan kulmilla, Helsingin keskustasta puhumattakaan) ja ostaa auto parin viikon päästä kortin saamisesta. Ajamisen opettelu ja auton hankkiminen vaikuttavat arkeen ja muuttavat elämän. Kirjoittaja motivoitui autokouluun menemisestä avioeronsa jälkeen, sillä hän halusi tehdä voimauttavia seikkailu-road tripeja ja rohkeutta. Kirja kertoo kirjoittajan matkasta autoilijaksi, itsenäistymisestä sekä pelkojen voittamisesta. Se kertoo myös, kuinka sukupuolitettua autoilu vielä on. Miksi heterosuhteissa moni suomalaisnainen ei aja itse ajokortista huolimatta, vaan sälyttää paitsi ajamiseen, myös muuhun auton hoitoon liittyvät asiat miehelleen? Miksi autoileviin naisiin ja miehiin edelleen liitetään stereotypioita ja ennakkoluuloja?

Kirjassa annetaan myös tietoiskuja ja vinkkejä muun muassa auton huoltoon ja katsastukseen. Myös ilmastoasioita pohditaan. Tykkäsin erityisesti, että kirjoittaja osti Fiat Punton (kirjassa tunnetaan myös nimellä Puntsukka), jolla olen itsekin opetellut uudestaan ajamaan. Kirjoittaja kävi autokoulun kakkosvaiheen riskientunnistamiskoulutuksen ja liukkaan kelin harjoitusradan Porvoossa, missä itsekin kävin. Hän uskaltautuu myös turvahallin autoon, joka pyöräytetään ympäri, ja josta pitää päästä pois kun auto on katollaan – itse en uskaltanut tuohon vapaaehtoiseksi, vaikkakin harjoitus olisi ollut hyödyllinen. Vaikuttava se kuitenkin oli sivustakatsojankin silmin, kun muistan sen vieläkin.

Suosittelen Aikuinen nainen ratissa -kirjaa kaikille niille, jotka haluaisivat aloittaa ajamisen uudestaan, mutta tarvitsevat vielä lisärohkaisua. Ajaminen on laajentanut elintilaa ja tuonut uutta perspektiiviä liikenteeseen sekä liikkumiseen ylipäänsä. Se on myös antanut vapautta ja kasvattanut itseluottamusta. Olen oppinut uusia asioita ja oikeastaan ihan uudenlaisia näkökulmia, vähän kaikkeen. En ihan vielä uskalla ajaa yksin, mutta sekin päivä vielä tulee. Olenhan sen jo 19-vuotiaana kokenut.

Puheenaiheet Kirjat