Nollarinostalgia on parasta eskapismia

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nostalgisoin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, 1990- ja 2000-lukuja. Korona on lisännyt nostalgisoinnin määrää ja tarvetta – mikä voisi olla parempaa eskapismia korona-ajassa kuin upota lapsuus- ja nuoruusmuistojen pop-kulttuuriin?

2020 keväällä parasta oli löytää uudestaan vanhat lapsuus- ja nuoruusajan valokuvat ja fiilistellä filmi- ja digikameralla otettuja tärähtäneitä otoksia ja vielä randomimpia kuvatekstejä, joista parhaat löysivät tiensä Irc-Galleriaan. Filmi piti saada loppuun, joten tuli otettua viisi samanlaista kuvaa – eikä niitä edes heittänyt pois. Albumeissa oli yllättävän paljon myös ihan tavallisia arkikuvia, ei vain juhlaa ja lomareissuja. Välillä harmitti, että oli heittänyt joitain vaatteita menemään – esimerkiksi vetoketjulliset villatakit, jotka ovat nyt kuuminta hottia, batiikkivärjätyt paidat, värikkäät hupparit – mutta enimmäkseen ei. Oli helpotus ja muistaa kuvien ja kuvatekstien takana olevat vanhat muistot ja katsoa niitä etäisyyden päästä – suurin osa muistoista oli hyviä, hauskoja, viattomia.

Korona-arki on muistuttanut minua muutenkin lapsuus- ja teiniajoistani, koska silloin olin paljon kotona, katsoin Dawson’s Creekia ja muita nuortensarjoja sunnuntaisin, luin Suosikkia, Demiä, Sinä & Minää edesmenneessä Martin kirjastossa Turussa, nauhoitin YleX:n musaa kasetille, kuuntelin Coldplayta Walkmanista, luin kirjoja, olin paljon omassa mielikuvitusmaailmassani. Oli tosi jännää, kun sai tekstarin, 3310-kännykkä vilkkui tai tilasi uuden logon puhelimeen, jonka paikka oli kännykän omassa pikku nojatuolissa. Tai kun kaveri kirjautui MSN Messengeriin. Tai kun uusin Harry Potter ilmestyi. Siinä somettomassa ajassa oli paljon hyviä puolia.

Instagramin loputtomat ysäri- ja nollaritilit ovat tarjonneet todellisuuspakoa ja uudelleen löytämisen riemua. YouTubessa on voinut uppoutua vanhoihin musavideoihin, livekeikkoihin ja artistihaastatteluihin tuntikausiksi. Uusimpia löytöjäni on ovat olleet Spotifyssa hauska ja hyväntuulinen Ysäri4ever-podcast, Instagramissa taas Nuoruusdisko, Ysäripäiväkirja ja Bomfunk.Mc ovat piristäneet päivää – sekä toki loputtomat Spice Girls -fanitilit (Spaissareiden merkityksestä kirjoitinkin jo 2019). Olen ruvennut seuraamaan myös yhä enemmän 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen throwback-tilejä.

Myös kasari kiinnostaa yhä. Kesä -85 oli hauska ruotsin oppitunti ja tarjosi uusia biisilöytöjä. Uusin Netflix-löytöni on Pose, joka tosin on jo kolme vuotta vanha sarja. 1980-luvun New York, vogue ball jokaisessa jaksossa, mahtava soundtrack ja uskottavat henkilöhahmot – voiko täydellisempää sarjaa olla? Tosin Pose muistuttaa myös, ettei ennen kaikki ollut paremmin.

Kuluneen vuoden ajan olen miettinyt myös 1990- ja 2000-lukujen julkisuuskulttuuria, erityisesti sitä, miten julkkisnaisista kirjoitettiin. Jos mielenterveysongelmia olisi ymmärretty paremmin, olisiko Britneyta riepoteltu niin pahasti? Olisiko keski-ikäiseen pomoonsa (siis käytännössä maailman mahtavimpaan mieheen) ihastunut Monica Lewisky tarinan pahis MeToon jälkeisenä aikana? Olisiko Marilyn Manson joutunut tilille siitä, miten hän suoraan retosteli rääkkäävänsä naisia (Evan Rachel Wood  on saman ikäinen kuin minä, ja muistan MTV:sta Woodin ja Mansonin suhteen, joka jo silloin ihmetytti minua)? Z-sukupolvi ei halua ilkeileviä lööppejä, vaan yhteisöllisyyttä, voimautumista ja vertaistukea somessa. Ja hyvä niin.

Ysäriä ja kasaria on käsitelty monessa blogissa, podcastissa ja sarjassa, mutta kuka tekisi seuraavan podcastin tai teemablogin 2000-luvusta? Pitäisikö itse tehdä? Olisiko nollari-fiilistelylle tilausta?

kulttuuri ajattelin-tanaan podcastit leffat-ja-sarjat
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *