Ajopelkoni väistyi, kiitos koronan

Ensimmäinen ajokokemukseni oli isäni autolla, ehkä vähän ennen autokoulun alkamista, talvella. Jännitysmomenttia lisäsi, että ajoin meren jäällä. Ehkä laitoin tästä jopa kuvan silloiseen IRC-Galleriaan. Ajoin kortin 2005 Turussa, ruutukaavakaupungissa, ja sain ajokortin kolmannella yrittämällä. Muistan enimmäkseen pitäneeni ajotunneista ja opettajasta. Pääsin ekalla ajotunnilla liikenneympyrään ja ajamaan kahdeksaakymppiä. Yhdelle ajotunnille mennessäni olin vahingossa laittanut piilolinssit vääriin silmiin (silmissäni on eri vahvuudet keskenään), ja tunnilla jouduin vähän siristelemään silmiä, mutta hyvä se meni. Mäkilähdöt ja kytkimen tärinä aiheuttivat sydämentykytystä ja kylmää hikeä. Ollapa peloton 18-vuotias poika! Inssin lähestyminen hirvitti, kun inssi ei ollutkaan tuttu ajo-opettaja. Eka inssini oli nainen. Ajo meni hyvin, kunnes lopussa en jostain syystä kääntynyt nuolivalosta vasemmalle. Itsetuntoa, nuori nainen, itsetuntoa! inssi yritti kannustaa, kun nyyhkytin ratissa. Seurustelin tuolloin automiehen kanssa, jolla oli vahvat mielipiteet automerkeistä ja kuskeista, ja kävin läpi rankkaa elämänvaihetta. Ei ihme, että ajokortti tuntui kauhealta suorittamiselta.

Jossain vaiheessa lopetin satunnaisen ajamisen, varmaankin kun muutin Helsinkiin. Helsingissä ei tarvinnut ajaa, ja hyvin harvassa olivat kerrat, jolloin autoa olisi tarvinnut. Australiassa kuitenkin harmitti, kun en uskaltanut ajaa, enkä ilman autoa päässyt luontokohteisiin. Myös Brisbanessa liikkuminen olisi ollut autolla helpompaa. Vasemmanpuoleinen liikenne olisi ollut helposti opeteltavissa, jos ajovarmuutta olisi ollut enemmän. Samoin olisi voinut tehdä itsenäisiä road tripejä.

Kun korona iski maaliskuussa, kaikki meni kiinni ja halusin välttää julkisia kulkuvälineitä, aloitin uuden harrastuksen – opettelin ajamaan uudelleen, avopuolisoni autolla. Lähdin aivan perusasioista liikkeelle ajamalla hiekkakenttää ympäri, siippani opettamana. Viikonloppuisin oli aikaa harjoitella, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Kun Uusimaa suljettiin, lähdimme ajamaan pääkaupunkiseutua hiljaisempiin maakuntamme kaupunkeihin ja kuntiin: Nummelaan, Nurmijärvelle, Sipooseen, Kirkkonummelle. Pitkään pelkästään kuskin paikalle istuminen jännitti, sydän tykytti ja hengitys kiihtyi. Joskus jänistin. Joskus itkin. Mutta nyt olen siinä pisteessä, ettei ajaminen enää ahdista, ei edes kotikulmilla Audien, Bemareiden ja muiden espoolaisten kuskien seassa. En mieti enää ahdistuneena, mitä muut kuskit ajattelevat minusta, mitä jos auto sammuu tai menee väärä vaihde päälle, tai ärsytänkö jotakuta ajamalla juuri nopeusrajoitusten mukaisesti. Kun pohjoisessa autotiellä käppäili poroja, ajoin hiljaa ja tyyttäsin. Uskallan ajaa jo pimeässä ja sateessa.

Noora Jokisen kirjoittama Aikuinen nainen ratissa on hauska kirja, jonka kirjoittaja kertoo, millaista oli käydä autokoulu uudestaan keski-ikäisenä, Helsingin Katajanokassa asuvana naisena (monen suurin kauhu olisi ajaa ja etsiä parkkipaikkaa Katajanokan kulmilla, Helsingin keskustasta puhumattakaan) ja ostaa auto parin viikon päästä kortin saamisesta. Ajamisen opettelu ja auton hankkiminen vaikuttavat arkeen ja muuttavat elämän. Kirjoittaja motivoitui autokouluun menemisestä avioeronsa jälkeen, sillä hän halusi tehdä voimauttavia seikkailu-road tripeja ja rohkeutta. Kirja kertoo kirjoittajan matkasta autoilijaksi, itsenäistymisestä sekä pelkojen voittamisesta. Se kertoo myös, kuinka sukupuolitettua autoilu vielä on. Miksi heterosuhteissa moni suomalaisnainen ei aja itse ajokortista huolimatta, vaan sälyttää paitsi ajamiseen, myös muuhun auton hoitoon liittyvät asiat miehelleen? Miksi autoileviin naisiin ja miehiin edelleen liitetään stereotypioita ja ennakkoluuloja?

Kirjassa annetaan myös tietoiskuja ja vinkkejä muun muassa auton huoltoon ja katsastukseen. Myös ilmastoasioita pohditaan. Tykkäsin erityisesti, että kirjoittaja osti Fiat Punton (kirjassa tunnetaan myös nimellä Puntsukka), jolla olen itsekin opetellut uudestaan ajamaan. Kirjoittaja kävi autokoulun kakkosvaiheen riskientunnistamiskoulutuksen ja liukkaan kelin harjoitusradan Porvoossa, missä itsekin kävin. Hän uskaltautuu myös turvahallin autoon, joka pyöräytetään ympäri, ja josta pitää päästä pois kun auto on katollaan – itse en uskaltanut tuohon vapaaehtoiseksi, vaikkakin harjoitus olisi ollut hyödyllinen. Vaikuttava se kuitenkin oli sivustakatsojankin silmin, kun muistan sen vieläkin.

Suosittelen Aikuinen nainen ratissa -kirjaa kaikille niille, jotka haluaisivat aloittaa ajamisen uudestaan, mutta tarvitsevat vielä lisärohkaisua. Ajaminen on laajentanut elintilaa ja tuonut uutta perspektiiviä liikenteeseen sekä liikkumiseen ylipäänsä. Se on myös antanut vapautta ja kasvattanut itseluottamusta. Olen oppinut uusia asioita ja oikeastaan ihan uudenlaisia näkökulmia, vähän kaikkeen. En ihan vielä uskalla ajaa yksin, mutta sekin päivä vielä tulee. Olenhan sen jo 19-vuotiaana kokenut.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *