Holiday is over (for now)

Rakas matkapäiväkirja, tämä backpacker on palannut todellisuuteen, kun tauko Holiday-puoleen on koittanut ja arkirytmi on nyt tuttu ja turvallinen 8-16. Takana on ensimmäinen työviikko työssä, josta tuskin olisin kuullutkaan, ellei radiokollegani olisi kertonut paikasta. Olen siis päässyt todella helpolla ensimmäisen Working Holiday -työni ja työnhakuni suhteen eli tällä hetkellä WH-pelissä pyyhkii erinomaisesti – lucky me!

Työni on siis lyhyesti selitettynä siivota ja järjestää suuren lääketieteellisen tutkimusinstituutin yhtä labraosastoa ja samalla mahdollistaa, että instituutin 600 tutkijaa + opiskelijat ja harjoittelijat saavat työnsä tehtyä. Talon tutkijat tutkivat muun muassa solubiologian, neurotieteiden ja epidemiologian keinoin syöpää, tarttuvia tauteja kuten HIV:ta ja malariaa sekä mielenterveyshäiriöitä kuten skitsofreniaa, ja kehittävät lääkkeitä ja rokotteita. Rennonletkeä pomoni sanoi duunista, että  ”it is what it is, I don’t try to glamourize it”. Glamouria tai ei, työni tuntuu mielekkäältä ja mielenkiintoiselta näköalapaikalta tutkimuksen käytäntöihin, vaikka sitä lattiatasolta seuraankin, ja olen todella innoissani paitsi ylipäätään hyvästä työstä, arkirytmin saamisesta hetkeksi ja itseni tuntemisesta tärkeäksi ja hyödylliseksi, myös tästä työstä itsessään. En ole tehnyt fyysistä työtä vuosiin ja koko päivän seisominen, liikkuminen ja asioiden liikuttelu sekä nostaminen väsyttää aika tehokkaasti, mutta ehkä tässä tulee samalla hävitettyä backpackerin kerryttämä etu-backpack. Sitäpaitsi istuminen tappaa, eikä siinä mielessä ole ikävä toimistotöiden tuottamaa niska-hartia-jumia ja päänsärkyä. Siinä missä toimistotöissä lappaan usein aivan liian ison buffetlounasannoksen naamariin ja vaivun iltapäiväkahvia odottavaan koomaan, tässä työssä kokkaan edellisenä iltana kotona terveelliset eväät mukaan lunchboxiin, enkä ole vielä vilkaissutkaan duunipaikan kahvilan turkish bread-mättöjä. Ruoka myös maistuu ihan eri tavalla kunnon rehkimisen jälkeen. Ensimmäisen maailman ongelmia nämä lounasruokalan tai lounasseteleiden puuttumiset – aika moni ihminen herää kuudelta aamulla töihin ja syö omia eväitä ihan niinQ Suomessakin– mutta taas pieni kasvupaikka pikku hesalaishipsterille, joka ei ole tottunut suunnittelemaan ruokailujaan etukäteen, koska Alepakin on lähes aina auki ja netistä voi aina katsoa parhaat lounaslistat. Pieni kasvunpaikka siis tämä!

Backpacker-kengu.

Olen siinäkin onnekas, että työskentelen nyt valtion alaisessa organisaatiossa, mikä tarkoittaa perusteellista perehdytysprotokollaa, jossa check listista katsotaan, onko kaikki tarvittavat asiat käyty kanssani läpi. Kuulostaa turhalta byrokratialta varsinkin casual contract-backpackerille, mutta toisaalta luo turvallisuuden tunnetta – musta pidetään huolta! Perehdytykseen kuuluu myös, että luen erilaisia talon sääntöjä ja sisäistän muun muassa, mikä organisaatiossa määritellään työpaikkakiusaamiseksi. Pelkkä ”joo joo, luen nämä sitten joskus” ei riitä, vaan asioista pitää tehdä vielä testi koneella, jossa testataan että on ymmärtänyt lukemansa ja pitää saada tietty määrä kysymyksiä oikein, mikä ei ole välillä ei-natiiville helppoa (”tämä voisi olla tämä… vai onkohan se sittenkin tämä… jos tässä voi olla monta vastausta oikein niin onkohan se sitten tämä…”). Työkaverit kuitenkin suhtautuvat testiin ja paperinpyöritykseen rennosti, ja jaksavat auttaa papereiden täyttämisessä rauhallisesti (missä vaiheessa oma kärsivällisyyteni meinaa joskus loppua, mutta eihän tässä mikään kiire ole, no worries).

Myöskään fyysisestä työstä ei kannata valittaa, sillä olen säästynyt 12-14-tuntisilta farmipäiviltä periferiassa. Olen kuullut parin kuukauden aikana sekä hyviä että karmeita farmijuttuja, ja jostain syystä erityisesti kauhujutut ovat jääneet mieleen. Italialainen dormikaveri oli ollut farmissa Darwinin alueella pohjoisessa, ja duunina oli laittaa ruokaa cowboylle (jep, Australiassakin on cowboyta), joiden aksentista ei kuulemma ottanut mitään selvää. Italiaanolla oli tosi hauskaa, vaikka sen piti ruokkia pelottavia buffaloita (Australiassa on niitäkin, Amerikan versiota suurempina) ja mennä sisään niiden aitaukseen. Farmilla oli myös pythoneita. Eräänä aamuna italialainen oli syömässä aamupalaa ja istui selin keittiöön, kunnes kuuli selkänsä takaa sihinää ja liikettä. Italialainen aavisti heti, että siellä se python nyt rymistelee ja istui vaan pokkana kääntymättä keittiöön. Kun python luikerteli jonnekin, italialainen lähti hälyttämään cowboyn että nyt on tilanne päällä, ja cowboy kävi hakemassa pythonin ja vei sen jonnekin jorpakkoon. Tämän jälkeen en valita mahdollisista tulevista muurahais- tai torakkakohtaamisista tulevissa keittiöissä… Pahin farmikauhujuttu oli työkaverin kertomus Victoriassa olevasta farmista, jossa tehtävänä oli lehmien ruokkiminen, kuljettaminen, aitauksen siivous, rokottaminen ja ihan kaikenlainen hoitaminen. Työkaverille sanottiin että tässä on kipulääkkeitä, tulet tarvitsemaan niitä työssäsi, mikä sitten pitikin paikkansa. No, farmin omistajat unohtivat sitten rokottaa yhden lehmän ja työkaverini sai siltä jonkun kaamean kuolemantaudin, eikä mikään pysynyt sisällä… Siis saada tauti lehmältä? Joo ei. ”I thought I was going to die but it was worth it”, sanoi saksalainen mutta en olisi niin varma, kannattaako hajoittaa melkein hajoittaa elimistönsä sen takia, että saa tänne toisen vuoden  viisumin. En todellakaan ymmärrä 88 päivän orjatyösääntöä, enkä halua tukea sitä systeemiä. Tuskin pystyisin farmitöihin eikä musta olisi varmaan mitään hyötyäkään farmilla pidemmän päälle, kun siivoaminen virka-aikaankin on tarpeeksi. 

Brittityökaverini selitti, että maatalous on Australian saastuttavin teollisuus, jopa kaivosalaa saastuttavampi, ja massatuotanto ja kemikaalit tappavat kaiken luonnon ja alkuperäiset lajit. Farmarit istuvat kuitenkin rahakirstun päällä, joten niillä on valtaa. Toisaalta Australian hallitus meinaa nyt nostaa backpackereiden veroprosentin ensi vuonna 30 prosenttiin. Backpackereitahan on maahan houkutellut mahdollisuus saada reissun lopussa veronpalautukset, kun poistuu maasta ja lähtee takaisin kotiin, mutta uutena sääntönä veroja ei saa enää takaisin, joten farmeilla raataminen ei enää rahallisesti juurikaan auta. Jos backpackerit eivät lähde farmeille, farmit eivät myöskään pyöri, sillä farmit ovat riippuvaisia backpackereista, vaikkakin huijaavat ja hyväksikäyttävät reissaajia. Voi olla, että maanviljelijät kääntävät vielä hallituksen pään ja laki ei mene läpi, mutta näyttää siltä että lakiehdotus etenee. Uusimpana keksintönä Australia on myös keksinyt laskuttaa paitsi maahan tulemisesta, myös siitä poistumisesta. Saksalaisten työkavereiden kaa naureskeltiin torstaina tälle maalle – miksi me halutaan tukea tätä systeemiä ja yhteiskuntaa? Miksemme lähteneet ennemmin Uuteen-Seelantiin (jonne suomalaisten viisumi ei maksa mitään ja WH-yläikäraja on ollut pitkään 35, kun taas Ausseissa se vasta nyt nostetaan)? [Toim.huom. suomalainen passi on kyllä melkein yhtä hyvä Golden Ticket kuin saksalaisten, sillä meidän on todella helppo matkustaa maahan kuin maahan. WH-viisumit ja säännöt kun vaihtelevat maittain myös Euroopan sisällä. Suomalaiset, matkustakaa, olemme onnekkaita!]

Toisaalta jaoimme työkavereiden kanssa myös reissuvinkkejä ja parhaimpia Australia-kokemuksia, ja saksalaisten mielestä varmaan joka toinen asia täällä on ”awesome” (olivat toisena WH-vuotenaan omaksuneet ilmeisen hyvin tämän australialaisten viljelemän sanan). Olen muutenkin kuullut mitä ihmeellisempiä viisumisäätökertomuksia, joista absurdimpana brittikollegani viisumitaistelu; hän siis työskentelee vakiduunissa ja asuu täällä ns. bridging viisumilla eli odottaen vakituisen viisumin saamista, eli on ikäänkuin viisumien välissä. Muuten ehkä ihan ok mutta britti ei saa poistua maasta. Edes Britanniaan. Eli hän on täällä ikään kuin Australian vankina, kuin olisi rikollinen, maassa joka kuului ennen Briteille ja kuuluu kai osittain vieläkin… Kummallista sekoilua. Kaikesta huolimatta moni haluaa taistella viisumin puolesta ja käyttää kaikki keinot, jotta saisi jatkaa eloa Australiassa. Kai tässä maassa sitten on sitä jotakin, mikä on kaiken paperisodan tai selkä vääränä raatamisen arvoista.

Työn ansiosta olen tutustunut nyt myös ruuhka-ajan joukkoliikenteeseen, ja sen jälkeen kun muutin tänne kivalle mutta yllättävän vaikeiden kulkuyhteyksien alueelle, laput silmiltä ovat pudonneet. Hostellihan oli kävelymatkan päästä keskustasta, minkä ansiosta luulin että Brisbane on kätevä pikkukaupunki, mutta sitä se ei todellakaan ole. Uudesta kämpästä pitää mennä töihin kahdella bussilla, vaikka työpaikka ei sinänsä sijaitse kovin kaukana. Bussit ovat myös usein myöhässä, tai ruuhka-aikaan törmää useampaan Sorry, not working-bussiin. Kämppänäyttöjä katsoessa bussien kanssa säätäminen, luovuttaminen ja vaihtaminen helppoon Uberiin on tullut tutuksi. Töissä pari tyyppiä kysyikin, olenko ajatellut auton ostamista. Auton ostamista, miljoonakaupungissa? Joo en. Joskin auton ostaminen ja myyminen on täällä todella helppoa, mutta vaikka automaassa asunkin, vältän rattiin hyppäämistä kaikin keinoin. Kaupunki kyllä yrittää kannustaa ihmisiä käyttämään joukkoliikennettä, sillä ruuhka-aikaan bussit ovat ilmaisia, täällä on kolme kokonaan ilmaista erikoisbussia, kaksi ilmaista jokilauttaa ja opiskelijoille ilmainen shuttle bus. Mutta jos kaupunki on suunniteltu autojen ehdoilla, minkäs teet. Olen onnistunut viikossa onneksi kaiken myöhästymisen ja eksymisen jälkeen selvittämään parhaimman työmatkareitin, mutta seuraavaksi otan kokeiluun kaupunkipyörät. Helsingin kaupunkipyöriä en ehtinyt vielä kokeilla, joten vertailupohjaa ei ole, mutta paikalliset pyörät ovat turvallisen keltaiset, ja niissä on pakollinen kypärä mukana. Wish me luck!

Siinä niitä pyöriä olisi.

Moni kaverini on kysynyt, onko aussien puhenopeudesta tai aksentista vaikea saada selvää. Toisinaan kyllä, erityisesti kun sanoja lyhennetään, mutta tällä hetkellä aivojumppaa tuottaa eniten muiden ulkomaalaisten englannin kielen aksenttien ymmärtäminen. Kämpässäni asuu tällä hetkellä japanilaisia, filippiiniläinen ja venezuelalainen ja aiemmin myös meksikolainen. Kuulen usein täällä myös japania tai espanjaa, näen kämppisten kokkailevan mitä eksoottisimpia ruokia ja kuuntelevan joskus oman maansa musiikkia. Erittäin monikulttuurista siis! Jokaisella on myös oma tapansa ääntää englantia. Töissäkin pitää ottaa aussipuheen lisäksi selvää myös saksalaisesta tai balkanilaisesta aksentista, ja oli sitten kaupan tai kahvilan kassalla, asiakaspalvelija saattaa puhua englantia omalla aksentillaan, puhenopeuden ollessa joskus hitaampi, joskus nopeampi. Myös kansainvälisessä radiossa kuulee aksentteja joka puolelta maailmaa.

Aina kun on vähän pidempään poissa Suomesta ja palaa kotiin, suomen kielen kuuleminen julkisilla paikoilla ärsyttää eniten, kunnes siihen nopeasti tottuu (toiseksi eniten ehkä räntäsade Helsinki-Vantaan kentällä, oli vuodenaika mikä tahansa). Alkoi muuten välittömästi ahdistaa jo bussin ottaminen Helsinki-Vantaalta kotiin ja niiden ihmisten katsominen bussissa, ihmisten jotka istuvat ikkunapaikoilla tai tuijottavat ulos ikkunasta tai kännykkäänsä. Apua. Onneksi ei vielä.

Kuinka outoa on palata Suomeen, jossa kaikki puhuvat suomea ja ymmärrät kaikkien typerät jutut, tai jos ulkomaalainen puhuu suomea, ulkomainen suomen korostus erottuu heti ja ihmiset myös kiinnittävät siihen huomiota ja höpöttävät asiasta. Täällä tuntuu, että paikalliset ovat tottuneet mitä erilaisimpiin aksentteihin, eikä se todellakaan ole niin vakavaa, jos oma kielitaito ei ole täydellinen tai ääntää eri tavalla. Vahva aksenttihan ei tarkoita, että kielitaidossa olisi jotain vikaa, ja mielestäni oman maan aksentti saa kuulua, pääasia että tulee ymmärretyksi ja ymmärtää muita.

Suomessa tuntuu, että huono suomi -pikkuasioihin tartutaan heti, mistä yhtenä esimerkkinä yksi Onnibussi-reissu, jossa mulla oli ilo kuulla, kun känninen takapenkin matkustaja soitti kaverilleen ja kertoi ”jonkun apinan ajavan tätä bussia”(toki Australiassakin on rasismia, mutta siitä lisää jossain tulevassa postauksessa). Yksi päivä törppöilin itsekin, kun kysyin filippiiniläiseltä kämppikseltäni, mistä hän on oppinut noin hyvää englantia amerikkalaisella korostuksella ja vietetäänkö heillä joulua, mihin filippiiniläinen ystävällisesti vastasi, että Filippiinit oli ensin Espanjan, sitten Yhdysvaltojen miehittämä, joten a) olemme katolinen maa eli vietämme joulua ja b) puhumme myös englantia. Tunsin itseni idiootiksi, mutta kaikkea sitä oppii. Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa jne.

Kotikulmilla.

Kämppänäytöistä puheenollen, täällä otetaan huoneiden näytöt hieman rennommin mitä Suomessa eli no worries-tyyli jatkuu. Joskin kokonaisten asuntojen näytöt voivat erota yksittäisten kimppakämppähuoneiden näytöistä, mutta välillä yllätyn kuinka ihmiset eivät ole vaivautuneet tekemään sellaista asuntonäyttöperusjuttua kuten siivoamaan, tosin jos he eivät itse asu näyttämässään kämpässä, miten sitä voi olettaakaan. Yhden kimppakämpän näytössä tyttö jonka huonetta tilapäisesti vuokrattiin, makasi tämän huoneen sängyssä läppäri sylissä kun huoneen ilmoittaja, myöskin kämpässä asuva näytti huonetta mulle. Teki mieli sanoa että hei, tää on sun huoneesi näyttö ja mietin tässä muuttaisinko tähän huoneeseen ja maksaisinko teille vuokraa, voisitko nyt tsempata? Et sä nyt vaan voi maata tässä sängyssä! Kun mulle näytettiin parveke ja upeat maisemat, joku kommentoi viereisestä pimeästä huoneesta jotain ja katsoin että ahaa, tuossa pimeässä huoneessa sängyssä makaa joku mies ilman paitaa, joka osallistuu tähän keskusteluun. Onkohan hän myös ilman housuja? Asunnon esittelijä selitti sitten että juu tuo on kämppikseni poikaystävä. Selvähän se, jotenkin arvasin random puolialastoman miehen henkilöllisyyden. Pieniä eikä pöyristyttäviä vaan hauskoja pikkujuttuja, mutta ehkäpä näin ei kävisi suomalaisessa kimppakämppähuonenäytössä. Tai mistä minä tiedän, kun en ole solunäytöissä Suomessa koskaan käynyt. Täällä on muuten todella vaikea selittää ihmisille, miksi yksinasuminen Suomessa on niin yleistä ja suosittua. Yksi yhdysvaltalainen ihmetteli, miten en ole ikinä asunut collegen kampuksella kimppakämpässä, sehän on collegekokemuksen ja opiskelijaelämän suola. In Finland we have this thing called yksiö Kalliossa. Oh well… Vaikka huoneiden katsominen on välillä turhauttavaa ja uuvuttavaa, ilmeisesti huoneita vapautuu koko ajan, kun ihmisiä tulee ja menee. Erilaisten kämppien katsominen tarjoaa myös näyteikkunan paikalliseen elämään – kuka asuu vanhassa, remontin tarpeessa olevassa Queenslander-asunnossa, kuka taas kerrostalossa, mutta makuuhuoneen kokolattiamatto on valitettava trendi, ja kun kesä on oikeasti päällä, on kuuma. Sitä odotellessa!