Vompatti sylissä, python kaulassa ja koala käsivarsilla on hyvä olla

Kääk, en voi uskoa etten ole blogannut kohta melkein kuukauteen. En voi syyttää edes teknisiä ongelmia, kun wifikin toimii kuin unelma. Ehkä en ole vain ottanut aikaa ja istunut rauhallisesti alas. Tai jos olen, olen keskittynyt lukemaan self-help-guruni Elizabeth Gilbertin elämästä ja teoista. Kämppis kysyi, onko Eat, pray, love hyvä, ja sanoin että enimmäkseen joo, mutta välillä päähenkilö ärsyttää, koska se on onnekas, etuoikeutettu valkoinen heteronainen, joka valaistuu ja saa ystävänsä ostamaan balilaiselle yksinhuoltajaäidille talon. Olen siis Gilbertille kateellinen – ja toisaalta tunnistan hänestä itseni, onhan kyseessä tyypillinen kolmenkympin kriisi -kirja. Luonnollisesti seuraan Gilbertia Facebookissa, Instassa ja ostin hänen uuden luovuuskirjansa, joka on erittäin helppolukuinen. Aistin Paolo Coelho-vaaran, mutta katsotaan miten Big Magic (miksi meinaan kirjoittaa Bic Mac?) kehittyy.

Olen myös radioharrastuksesta innostuneena kuunnellut Yle Areenan podcasteja ja löytänyt paikallisten teekkareiden kuntosalin, koska asun teekkarikylän kupeessa. Viimeisimpänä olen turhautunut kuntosalin joogamaikkaan, jonka joogapaitana on jonkun baarin mainospaita, ja joka viimeksi vaihtoi tunnin jälkeen joogahousunsa maastokuvioisiin housuihin ja prätkärotsiin – no, guruista on moneksi, I guess. Arki-illat menevät nopeasti, kun yrittää liikkua, kokkailla seuraavan päivän lounaan (mitä en tee ikinä Suomessa), vaihtaa kuulumiset kämppisten kanssa ja hoitaa muita adulting-asioita. Olen välillä jopa googlaillut ruokareseptejä. Mitä seuraavaksi, alan suunnitella ruokailuja monta päivää etukäteen ja teen ruokaa pakkaseen? Joo ei. Joskus tuntuu, etten Suomessa edes tiedä, mitä perusarki tarkoittaa, mutta täällä taas niin sanotun seikkailun keskellä vietän tällä hetkellä hyvinkin rutinoitunutta elämää, käyn töissä ja menen ajoissa nukkumaan siinä missä paikalliset kollegatkin. Katson jopa Netflixia, mitä en tee Suomessa ikinä. Suomessa juoksen arki-iltoinakin kaiken maailman menoissa pää kolmantena jalkana, mutta se mitä Suomessa pidin todella tylsänä rutiinielämäntapana, on täällä oikeastaan ihan jees ja rentouttavaa. Siis niin sanotun elämisen keskittäminen viikonloppuun. Kun normiarjessakin on niin paljon uutta, virikkeitä ja ajattelua stimuloivaa, ehkä vähempikin hössötys riittää. Myös fyysinen työ saa tajuamaan omat rajat paremmin ja sisäistämään, että itsestä kannattaa pitää huolta hoitamalla perusasiat eli syöminen ja nukkuminen. Tai sitten toisinaan ärsyttävä no worries-mantra on iskoistunut alitajuntaani.

Elän muutenkin outoa lifestylea, koska paikallisten silmin olen backpacker, joka varmasti tekee koko ajan jotain jännää, kun taas esimerkiksi saksalaisten working holiday -kollegojeni mielestä en ole nähnyt vielä yhtään mitään ja nyt pitäisi kiirehtiä, kun en edes meinaa tehdä toista Aussi-vuotta. Ach, gotta love saksalainen suorittaminen. [Toim.huom. Duunin saksalaispariskunta on oikeesti tosi huippu, koska sain niiltä glühwein-teepussin, jonka voin sekoittaa punaviiniin ja lämmittää. Ihanaa, joku ymmärtää saksalaisten joulumarkkinoiden päälle!) Joillain ihmisillä on täällä kaiken maailman mielipiteitä ja näkemyksiä, miten mun pitäisi täällä olla ja aikani käyttää – tai ehkä englanniksi on helpompi kommentoida asiaan kuin asiaan että ”you should” sitä ja tätä. Näkemyksiä voi kuunnella, mutta joskus sitä tietää itse paremmin, mikä on itselle hyväksi. Toisaalta ”you should” ei välttämättä tarkoita ihan kirjaimellisesti ”sinun pitäisi”. Tai kuten äitini Skypessä sanoi: ”älä ota sitä niin vakavasti, mitä vieraat ihmiset sanoo sulle!”

Asiaan liittymätön poseeraus robottikengurujen kanssa.

Itsenäisyyspäivä tuntui oudolta täällä kaukana kotoa. En halunnut kuunnella Finlandiaa, mutta luin kaiken Linnan juhlista, onhan sen katsominen ainoa tapa, miten vietän itsenäisyyspäivää. Menin töihin normaalisti ja hillitsin yllättävän mielihaluni hihkua työkavereilleni ”Tiedätkö mikä päivä tänään on? Arvaa?” Ihan niin kuin itsenäisyyspäivä olisi mulle vuoden suurimmat bileet, tai olisin todella isänmaallinen ihminen. Kuten aiemminkin, ulkomailla olen patrioottisempi kuin kotona koskaan. Toisaalta olen hyvällä tavalla vain yksi muista kansallisuuksista ja mamuista, jotka vievät paikallisten työt mutta tuovat verorahoja Ihmemaa Ozin kassaan.

Itsenäisyyspäivänä töiden jälkeen etsin kaupungilta yllätysjoululahjaa firman pikkujouluihin. Kaikkien piti tuoda jokin joululahja töihin Evil Santa-leikkiä varten. Kyseisessä leikissä jokainen sai ottaa purkista numeron, ja lahjoja valittiin kasasta numerojärjestyksessä. Jos ei pitänyt lahjastaan, sai varastaa jonkun toisen lahjan, mistä tulee tämä leikin Evil-osuus. Jos oma lahja varastettiin, sai ottaa uuden lahjan, kostaa varkauden tai pistää vahingon kiertämään varastamalla jonkun muun lahjan. Suurin osa oli kiltti, eikä varastanut lahjaa, jotkut taas käyttivät tilaisuuden hyväkseen luonnollisesti varastamalla pomojen lahjoja. En tiennyt, pitääkö pikkujouluihin tuoda joku läppälahja vai oikeasti hieno ja käytännöllinen lahja. Löysin ihanan, mutta lompakolleni vaaralliseksi osoittautuneen kirjakaupan, jossa myytiin myös kaiken maailman krääsää, ilmeisesti Secret- ja Evil Santa-pikkujouluperinteitä ajatellen. Arvoin ensin flamingo-jouluvalojen ja Drink Markers-ukkeleiden välillä, mutta päädyin mielestäni hienoon pullonkorkinavaajaan, joka oli sininen meksikolainen painijaukkeli (en muista oikeaa termiä, mutta se näyttää vähän Power Rangerilta), ja kuin itsenäisyyspäivän kunniaksi löysin samasta kaupasta paljon Marimekon servettejä. Mitä itsenäisyyspäivän taikaa, simsalabim ja Suomi 99! Luonnollisesti ostin sinivalkoiset Unikko-servetit, eli kun korkinavaaja lasketaan, ostin siis peräti kaksi lahjaa tähän hienoon pikkujoululeikkiin. Olin todella tyytyväinen ostokseeni, mutta kun yksi työkavereistani avasi pakettini viimeisten joukossa (muut olivat saaneet muun muassa automaattiase-mallisia vesipyssyjä, puhallettavan palmu- juomacoolerin ja muita kesäisiä lahjoja), hän ilmaisi suoraan mielipiteensä ”this is the shittiest present ever”. Miksi odotin, että ketään muuta kuin suomalaista kiinnostaisi Marimekko – en tiedä. Syytän itsenäisyyspäiväkohtausta.

Pienestä lahjatakaiskusta huolimatta osaston pikkujoulut sujuivat muuten hyvissä merkeissä Mahdollista vain Australiassa -teemalla. Tästä lähtien kaikkien seuraavien firman pikkujoulujen rima on aika korkealla, sillä pomo järjesti meille kunnon yllätyksen. Kokoonnuimme roskakatokselle, missä meitä odotti kunnon paikallinen Crocodile Dundee, eli villieläinten hoitajamies, jolla oli tietysti mukanaan erilaisia eläimiä. Mies kertoi eläimistä kaiken maailman hauskoja faktoja ja antoi meidän silittää muun muassa pientä krokotiilia, pöllöä, frogmouth-lintua ja sokerioravaa. Loppuhuipennuksena mies toi oman lemmikkivompattinsa mukaan, jonka oli adoptoinut, kun sen emo jäi auton alle ja tämä kyseinen vompatti oli emonsa pussissa. Halukkaat saivat pitää tätä 20-kiloista mötkälettä sylissä, ja jostain syystä se halusi istua takajalat pystyssä. Miten tuollainen olento voi olla olemassa!

Vompatin rapsuttaminen on muuten aika harvinaista herkkua, jota moni ei saa kokea. Onnenpossu minä!

Eikä eläinteemaisia aussipikkujoulua ilman pythonia. Kukaan ei pelästynyt käärmettä, vaan päinvastoin, kaikki työkaverini halusivat koskea sitä ja heittää tämän lötkön kaulaansa. Yllättävän moni vaikutti jopa tietävän, miten käärmettä kuuluu pidellä ja nostaa ihmisten kauloihin. En ensin halunnut osallistua tähän seuraleikkiin, mutta kun saksalainen työkaveri yllytti, en voinut jäädä nössöilemään. Python ei tuntunut ollenkaan ällöttävältä, limaiselta tai liukkaalta, mutta epäselväksi jäi, miten muut pysyivät paikallaan ja niin rauhallisena, kun käärme liikkui koko ajan ja oli niin suunnattoman lihaksikas. Rentoutuminen oli kieltämättä vaikeaa, vaikka yksi esimiehistä heitti ”it’s only a big snake”, ”se ei ole myrkyllinen, se tappaa kuristamalla” ja ”kunhan et pudota sitä”. Kun käärmeen pää alkoi kääntyä mua kohti, oli aika sanoa ”can someone take this snake please?” Villieläimiä roskakatoksessa, sarjassamme taas yksi parhaita Australia-kokemuksia tähän mennessä.

Koko organisaatiomme pikkujouluissa puolestaan ihmettelin pieniä yksityiskohtia, kuten ihmisten silkkipaperisia kruunuja ja Christmas Crackereita eli konvehteja, joita pitää vetää rusettien molemmista päistä. Tällöin cracker hajoaa, ja sisältä voi paljastua karkkeja, mietelauseita kiinalaisten onnenkeksien tapaan… tai liian lyhyt mittanauha, jonka sain. Mystistä. Siitä vaan ottamaan ideoita seuraavaan firman pikkujouluun!

Olen onnistunut vihdoin korkkaamaan myös lisää pakollisia Brisbane-nähtävyyksiä. Yksi Brisbanen suosituimmista ulkosaarista, Stradbroke Island oli hieno ja jo puolen tunnin lauttamatkalla tunsin rauhoittuvani. Kuin Suomenlinnaan menisi, vaikkakin saaressa ei ollut Suomenlinnan tyyppisiä juttuja ollenkaan. Koska olin taas liikenteessä yksin, missasin täysin Straddien alkupään hautausmaiden puissa mahdollisesti loikoilleet koalat, siis villit koalat. Turvauduin auton sijaan hop on-hop off-shuttle bussiin, joka oli kuitenkin kätevä menopeli. Tarkoituksena oli käyttää enemmän aikaa villien koaloiden bongaukseen, mutta katsoin vain päänähtävyyden eli Straddien lookout-reitin. Maisemat muistuttivat Great Ocean Roadin jylhiä, meren muokkaamia kallioita. Kalliot olivat välillä mustia kuten Islannissa. Meri aaltoili taas ihmeellisissä sinisen, turkoosin ja vihreiden sävyissä ja hypnotisoi.

Straddie.

Tottakai puhelimen akku loppui aika alussa ennen lookoutin parhaimpia rotkomaisemia, mutta ehkä ihan kaikesta ei aina tarvitse olla kuvaa. Ehkä riittää, että olen nähnyt paikat itse omin silmin, yrittänyt kuvailla niitä parhaani mukaan päiväkirjaani, ja saanut iltapäivästä ikimuistoisen nestehukka/auringonpistoskohtauksen, vaikka kuinka luulin olevani täydellisen varustautunut helteeseen. Ajattelin, että tulen Straddieen vielä uudestaan ja tällä kertaa vaikka kuudelta aamulla, mutta sitten muistin self-help-guruni Gilbertin yhden opetuksen: miksi haikailla, että haluaa jonnekin paikkaan joskus takaisin ja on jo surullinen siitä, ettei tiedä koska pääsee sinne uudestaan, kun on jo siellä paraikaa? Miksei nauttisi hetkestä ja ajattelisi, että no nyt mä olen täällä. Olen tässä. Kuten myrskyisessä Noosassa, jossa missasin surffitsäänssit täysin, mutta unohdin harmitella sitä, kun mulla oli niin hauskaa haaveillessani keskenäni.

Tulin myös taas vaihteeksi siihen tulokseen, että Australia on itseasiassa yllättävän huono rantakohde, ainakin itselleni. Kestän aurinkoa todella huonosti, ja kun kosteus vie janon tunteen, juomisen unohtaa, mikä kostautuu yhtäkkiä. Rannoilla ei ole juurikaan puiden suojaa tai varjoja. Meressä ei kovin usein voi uida rauskujen, meduusojen, haiden tai varoitusten takia, ja jos varoituksia ei ole, aallot tekevät uimisesta joka tapauksessa mahdottoman. Meri pitää siis joko kesyttää surffaamalla, veneilemällä, melomalla tai suppailemalla. Merta voi myös ihailla kaukaa ja kuunnella aaltojen kuohuntaa turvallisen etäisyyden päästä. Miten Straddien muut turistit pystyivät ottamaan aurinkoa ja pomppimaan meressä saamatta auringonpistosta, se jäi mysteeriksi. Erään työkaverini mukaan (sama tyyppi myöhemmin haukkui lahjaani) auringonpalvoja-aussit ovat vain kännissä koko ajan, mikä auttaa unohtamaan auringonoton vaarallisuuden. Melanooma on kuitenkin vähentynyt Ausseissa tehokkaan kampanjoinnin myötä, joka muistuttaa veden juomisesta, aurinkorasvasta ja hatun käyttämisestä. Aussien nahka ei ole yhtään sen parkkiintuneempaa kuin meillä muillakaan, vaikka tavoitteena on ilmeisesti saada kuuluisa aussie bronze.

Straddien villien koaloiden missaaminen ei enää haittaa, kun sain tutustua näihin hassuihin otuksiin taas lähemmin Lone Pine Sanctuary -eläintarhassa. Olin Victoriassa jo saanut silitellä ja rapsutella koalaa, mutta tällä kertaa sain pidellä koalaa kunnon turistin tyyliin. Sekin oli mulle sen verran jännää, että ensimmäiset pari kertaa nojauduin taaksepäin vaistomaisesti, kun koalaa ojennettiin istumaan kämmenieni päälle. Toisin kuin luulin, koalaa ei siis aseteltu kaulaani roikkumaan, vaan sille piti tarjota istuma-alusta, mikä oli todella hassua. Kärsivällinen hoitaja käski pysyä paikallaan, koska ideana on, että koala luulee mua puuksi. Enpä tuolloin vielä aavistanut, että viikon päästä tästä kokemuksesta pidän hervotonta pythonia kaulassa. Olin onnekas, koska näin muutamankin koalan liikkuvan, ja yksi jopa hyppäsi korkeammalle oksalle, mikä on hyvin harvinaista. Koalathan siis yleensä vain syövät ja nukkuvat, kuten totesimme syyskuussa.

 Valmistautumassa kannattelukoitokseen…

… siinä lepää!

Koaloita enemmän pidin kuitenkin kenguruista, jotka ovat vaan jotenkin niin kauniita, vaikkakin välillä toopeja ja pelottaviakin eläimiä. Erityisesti kaksimetriset, lihaksikkaat punakenguru-urokset voivat innostua potkimaan ja nyrkkeilemään, jos sille päälle sattuvat. Kengurut kerjäsivät ruokaa kuin koirat, ja olivat pettyneitä, kun en ruokkinut niit. Tämä oli taas yksi yksin matkustavan reissaajan ongelmista, sillä missasin tällä kertaa ruokapussien ostopaikan, enkä sitten loppujen lopuksi jaksanut raahautua ruokapussiostoksille uudelleen. Toisaalta muistin yhä traumatisoivat Naru Koala Parkin muovirasiat, joita turistit jättivät ympäri eläintarhaa kun kyllästyivät wallabien ruokkimiseen. Miten kengurut pysyvät niin solakkoina, vaikka niitä koko ajan syötetään, en tiedä. En myöskään tiedä, kuinka eettistä ja fiksua on syöttää eläintarhan eläimiä koko ajan.

 

 

Tulis aika pahaa jälkeä jos tollainen hunk vetäisi lättyyn.

Ihailin jälleen kerran lintuja, kuten värikkäitä papukaijoja ja kookaburria. En tiennyt, että voisin fiilistellä lintuja niin paljon ja pitää linnuista, ehkäpä siksi koska ne ääntelevät kuin kissat tai apinat eivätkä arastele ihmisiä samalla tavalla kuin Suomessa. Naureskelen edelleenkin brush turkeylle, iibikselle, magpielle, teekkarikyläni puussa huutaville oudoille pikkupapukaijoille ja muille linnuille, joiden nimiä en tiedä enkä muista edes Queensland Museum -visiitin jälkeen. Ihailin myös kaukaa Queenslandin erikoisuutta, aitauksessa olevaa kasuaari-lintua, joka on harvinainen, kaunis mutta tappava. Emut ovat leppoisia kavereita kasuaariin verrattuna. Ainakin Lone Pinen kuuluisa yksisilmäinen emu.

Yksisilmäisen emun kanssa.

Lone Pinessa oli myös Tasmanian tuholainen, joka juoksi koiramaisesti ympyrää. Australian koirat eli dingot keskittyivät chillaamiseen.

Vesinokkaeläimen pieni koko ja uintinopeus yllättivät. Vesinokkaeläin oli laitettu pimeään akvaarioon sisätiloihin, joten siitä oli mahdotonta saada kunnon kuvaa. Siinäpä taas outo eläin, joka tekee kaikkea: se munii, sillä on turkki, se ui ja sukeltaa, se on nisäkäs ja vielä myrkyllinenkin. Siis kunnon supersankarieläin, evoluution helmi. Sen kun näkisi luonnossa, vaan on aika vaikea suoritus se.

Viime sunnuntaina löysin varsinaisen paratiisipuiston, eikä tarvinnut mennä kauas. Ehkä Roma Street Parklands on todella turre ja melkeinpä kitsch, mutta kaunis silti.

Sanoisin, että olen onnistunut muodostamaan aika hyvän käsityksen Brisbanen päänähtävyyksistä. Toimivan joukkoliikenteen lisäksi ikävöin kuitenkin kulttuuria, ja oikein janoan sitä, että näkisin jotain ihmeellistä ja visuaalisesti häikäisevää, luovaa, aisteja ja ajattelua virkistävää, ajatuksia herättävää, jota voin ihmetellä ja hämmästellä. Ehkäpä puistot lasketaan kulttuuriksi? Tottakai täällä voi mennä elokuviin, on teatteria, balettia ja oopperaa, sekä joitain vanhoja rakennuksia.  Sitäpaitsi kuinka usein Suomessa käyn oopperassa, baletissa tai teatterissa.

Usein kuitenkin tuntuu siltä, ettei aussikulttuuri ole sellaista, mitä ei olisi missään muualla, erityisesti muissa Commonwealth-maissa kuten Kanadassa, Usa:ssa ja Briteissä. Roma Street Parklands on persoonallinen, mutta toisaalta sen kaltaisia puistoja löytyy ympäri maailmaa. Toisaalta pitää kuitenkin muistaa, että kyseessä on uusi, vain reilut 200 vuotta vanha maa. Australian juttu ja persoonallisuus on juurikin tässä upeassa  luonnossa, kasveissa ja eläimissä, joita ei muualta löydä, sekä erikoisissa sääilmiöissä ja ilmastossa. Sellaista kulttuuria ihminen ei ole tehnyt tai keksinyt – tosin valitettavasti muokannut ja tuhonnut. Kuinka usein Suomessa voin ostaa tuoreita mangoja ja taatusti hyviä avokadoja perus ruokakaupasta? Kuinka usein näen näin värikkäitä kukkia puissa, keskellä joulua? Kulttuurista puheenollen, tällä hetkellä intoilen duunipaikan bookswapping-hyllyn löytämisestä, jossa ei ollut todellakaan mitään hostellipokkareita vaan muun muassa Dostojevskin Sota ja rauha. Toinen kysymys on, missä vaiheessa ehdin lukea tiiliskivikirjoja?