”Mä en halua nähdä enää yhtään rantaa” eli ryhmämatkan jälkeinen välikuolema
Otsikon sitaatti on tutultani, jonka tapasin loppuvuodesta Brisbanessa. Kyseinen reppureissaaja oli kiertänyt melkein koko maan kunnioitettavassa 6,5 viikossa, tyhjentänyt tehokkaasti bucket listiaan ja todennäköisesti tunsi nähneensä jo kaiken. Eilen tultuani Broomeen aivan rättiväsyneenä, samaistuin kyseisen sitaatin tunteeseen täysin. Viimeisen yhdeksän päivän aikana matkalla Perthista Broomeen näin mitä hienoimpia rantoja, maisemia ja kansallispuistoja, seikkailin luonnossa ja kävin muutaman kerran niin sanotusti mukavuusalueeni ulkopuolella (näistä seuraavassa postauksessa).
Eilen kuitenkin mietin, onko nyt saavutettu saturaatiopiste, jossa turkoosi meri, palmut, sileä rantahiekka, simpukankuoret joita luulin olevan vain animaatioissa, värikkäät kalat ja villit delfiinit eivät tunnu enää missään? Olenko nähnyt lyhyessä ajassa liikaa ja aivoni ovat saaneet yliannostuksen virikkeitä? Menevätkö paikat ja nähtävyydet päässäni sekaisin? Sarjassamme luksusongelmia…
Vaikka vietin viimeiset yhdeksän päivää hyvässä porukassa ja sain haluamani road trip-kokemuksen yhteislauluineen päivineen, introverttiminäni odotti toka vikana päivänä että road trip vihdoin loppuu, pääsen hostelliin, hajaannun muista ja saan vihdoinkin omaa aikaa. Kun huomasin että suurin osa porukasta jatkaa samaan hostelliin, ajattelin että tää hostelli on mun. Kun oppaamme ehdotti yhteistä dinneriä illalla, ensimmäinen ajatukseni oli onks pakko jos ei taho. Huomasin, etten tajua enää matkaseurani vitsejä ja porukan läpät alkoivat vain ärsyttää. Ärsytyksen jälkeen rupesin murehtimaan, johtuiko tämä siitä että skippasin pari juomapeliä ja jonkun muun vaivaannuttavan seuraleikin, koska halusin vaan tuijottaa ikkunasta avautuvia maisemia bussissa enkä missata yhtään punaista kukkulaa, vuorta tai jännän näköistä puuta siksi että voisin juoda pahaa kaljaa ja kertoa Never have I ever… (ah, niin suomalaista että sosialisoinnin sijasta haluaa katsoa ulos ikkunasta ja olla hiljaa).
No onhan näitä aurinkolaskuja ja biitsejä nyt nähty. Hyttysetkin syö täällä Broomen Cable Beachilla, pohtii turtunut matkaaja. Onko pakko seurata porukkaa ja osallistua kollektiiviseen ja tuhat tykkäystä kerjäävään no filter -Insta-poseeraukseen jos ei taho? Mököttävä matkaaja päättää soittaa Mese-puhelun kaverilleen ja puhua suomea puhelimeen yhdellä ”maailman upeimmista rannoista”. No okei, onhan tuo nyt oikeesti ihan hieno maisema ja jokainen auringonlasku erilainen. Ei oo Suomessa tämmöistä.
Pian väsyneet ajatukseni alkoivat kiertää samaa tuttua kehää. Olenko jäänyt ulkopuolelle? Eivätkö nuo muut tykkää enää musta? Mitä olen tehnyt väärin? Sanoin shut up, brain, skippasin kollektiiviset pussikaljat tylsäksi tosikoksi leimaantumisen uhalla ja menin hostelliin nukkumaan.
Kun ryhmämatkaporukka jatkoi hengailua tänään (miten nuo jaksaa, miettii väsynyt matkailija), nukuin pitkästä aikaa kunnon yöunet (siis heräsin ”vasta” 7.40), vietin koko päivän hostellissa suunnitellen reissun jatkoa, vaihtamassa kuulumisia ihmisten kanssa somessa ja netti-Hesaria lukien. Sopivassa suhteessa suorittamista ja hengailua. En edes yrittänyt löytää keskustaan tai etsiä yhtään nähtävyyttä. Vietin siis onnistuneen akkujen latauspäivän, jaksoin taas yhden kollektiivisen dinnerin, latasin matkakuvani kollektiiviseen Whatsapp-ryhmään enkä enää ajattele, että kaikki salaa vihaa mua. Kummasti se riittävä nukkuminen vaan piristää ja muuttaa ihmisen uudestisyntyneeksi. Ehkä huomenna saan vuokrattua hostellin pyörän ja poljettua keskustaan.