Unelmien AirBnB ja ajatuksia kotiinpaluusta
Viimeisimmässä postauksessani olin totaalisen kyllästynyt hostelleihin, mutta sen jälkeen on ehtinyt sattua ja tapahtua niin paljon, että angstifiilikset tuntuvat taas hyvin kaukaisilta. Ilmeisesti valitusvirsiä kannattaa aina välillä kirjoitella, koska sain positiivista lukijapalautetta siitä, kuinka hyvä on että joskus kirjoitan myös negatiivisista asioista ja että on hyvä tietää ettei kaikki ole koko ajan täydellistä. Kiitos palautteesta, sisko, valitan siis jatkossakin! 😀
Yleensä valitsen hostellin Hostelworldin pisteiden mukaan, eli yritän ottaa parhaimmat arvostelut saaneen paikan, joka olisi mahdollisimman pieni ja rauhallinen. Darwinissa yritin ottaa saman hostellin kuin Broomen huonekaverillakin oli, joten menin kaverin perässä selvittämättä itse etukäteen mitään. Loppujen lopuksi menimme reissusuunnitelmissamme vähän ristiin, törmäsimme taas hostellissa mutta sitten muutinkin jo Mitchell Streetilta – tällaista tämä välillä on, mutta emmeköhän ehdi vielä Darwinissa törmäämään.
Suurin osa Darwinin hostelleista sijaitsee pääbaarikadulla, joten vaihtoehtoja ei juuri ollut. Jokainen hostelli on enemmän tai vähemmän epämiellyttävä bilehostelli, tai jos ei hostelli ole meluisa, niin katu ainakin on. Päätin jossain vaiheessa ottaa tauon yläpedille kapuamisesta, antaa itselleni armoa ja miettiä muita majoitusvaihtoehtoja. Couchsurffaaminen tuntui pakotetulta sosiaalisuudelta ja jotenkin kiusalliselta, varsinkin kun suurin osa hosteista on miehiä ja couchsurffaan yksin. Mitä jos on pakko hengata hostin kanssa vaikkei tahdo? Onko oikein nukkua jonkun kämpillä ilmaiseksi vain sen takia että haluaa säästää rahaa? Mitä jos ei saa mennä ja tulla miten haluaa? Mitä jos ei edelleenkään ole juurikaan yksityisyyttä? Vaikka hyviä arvosteluja keränneitä (mies)hosteja tuntuu Darwinissa riittävän, päätin siirtää sohvasurffauksen mietintämyssyyn ja päädyin tällä kertaa kalliimpaan mutta rennompaan vaihtoehtoon eli Air BnB:hen kuin mikäkin luksus-glampacker. Podin päätöksestäni vähän aikaa huonoa omatuntoa ja törsäysstressiä, mutta loppujen lopuksi Darwinin AirBnB:t eivät ole kovin kalliita isompiin kaupunkeihin verrattuina, ja maksamalla hieman enemmän kuin rotanloukkudormista saan paljon enemmän vastinetta rahoilleni – esimerkiksi juuri ne tervetulleet hyvät yöunet.
Olen nyt toista kokonaista päivää AirBnB:ssani, ja vaikka tämä onkin hieman kaukana kaikesta (en osaa vieläkään ajatella välimatkoja autoilijan näkökulmasta joukkoliikenteen käyttäjän sijaan), en voisi olla tyytyväisempi ratkaisuuni. En ollut ikinä kokeillut AirBnB:ta, mutta tämä on ideaali eka kokemus; kaikki oli juuri niin kuin netin kuvissa, kaikki on siistiä ja kodikasta ja koko kämppä on värikäs, hippimäinen ja quirky (mitä ikinä se tarkoittaakaan suomeksi) – siis tällaisen kodin haluaisin itsekin. Saan käyttää pyykinpesukonetta ja uima-allasta, syödä paahtoleipää, juoda kahvia ja teetä ja olo on kuin hotellissa. Host on hauska keski-ikäinen aussinainen, joka työskentelee aamuisin ilmeisesti päiväkodin puistotätinä, tulee iltapäivisin kotiin ja tekee kotoa käsin askartelu/korttibisnestään. Air BnB-emäntäni on myös työskennellyt 15 vuotta aboriginaalien parissa, asunut Alice Springsissa kultaisella 90-luvulla ja jotain hän oli kaivosbisneksessäkin tehnyt, en muista enää mitä. Majoituksessani on toinenkin AirBnB-tyyppi, joka on myöskin aussi ja tuli Sydneysta Darwiniin turistiopasduuniin puoleksi vuodeksi. Paljastui, että hän oli muutama vuosi sitten työskennellyt samassa matkafirmassa, jonka kanssa tein yhdeksän päivän Perth-Broome-reissun, joskin matkaoppaat olivat ehtineet vuosien varrella vaihtua. Pieni Australia, taas kerran!
Löysin eilen tästä kämpästä Darwin this month -lehden, ja bongasin, että ulkoilmaleffakausi eli Deckchair Cinema (suomeksi ehkä rantatuolileffateatteri?) alkaa Darwinissa samana päivänä. Illan leffa oli dokumentti Australiaan pakolaisina tulleista afrikkalaisista naisista ja heidän teatteriryhmästään. Kysyin AirBnB-emännältä ja toiselta guestilta, lähtisivätkö he mun kanssa leffaan, ja onneksi he innostuivat, koska en varmaan olisi yksinäni saanut lähdettyä. Dokumentti oli todella hyvä ja ajatuksia herättävä, mutta vaikka leffa itsessään ei olisi ollut kiinnostava, jo teatteri oli näkemisen arvoinen elämys. Enpä ole ikinä käynyt trooppisessa ulkoilmaleffassa, josta on merinäköala ja leffaa voi katsoa rantatuolista palmujen katveessa. Ennen leffaa voi ostaa kymmenen dollarin aterian ja mikäli on unohtanut hyttysmyrkyn kotiin, tarjolla on ilmaista, luonnonmukaista ja hyväntuoksuista hyttysmyrkkyä (aineksena ainakin oliiviöljy). Ilmaista aurinkorasvaa ja hyttysmyrkkyä on silloin tällöin tarjolla esimerkiksi hostellien respoissa, mutta usein insect repellent on tujua ja järkkyä Bushmania, kun taas tätä hyttysmyrkkyä voisi levittää sisätiloissakin ilman, että kaikki tukehtuvat. Onneksi en jäänyt Mitchell Streetin hostellikompleksiin, koska Darwinin keskusta antaa kaupungista väärän, vähän ankean ja tylsän kuvan. Darwin on paljon muutakin.
Ihan kivat leffateatterimaisemat.
Q&A leffan jälkeen. Nämä hetket jolloin olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan <3
Olen viime aikoina ajatellut lähestyvää kotiinpaluuta, ja ensimmäistä kertaa ajatus paluusta alkaa jännittää ja vähän hirvittää. Ystäväni ja läheiseni muistuttavat, että olen ollut kauan poissa, mutta itse en oikein hahmota ajankulua. Mitä enemmän tätä maata näen ja matkustan Ausseissa, sitä paremmin alan hahmottaa Australiaa ja sitä, mitkä paikat mua kiinnostavat, missä haluaisin asua, minne kannattaa matkustaa milloinkin ja miten täällä kannattaa reissata eri kohteisiin. Tällä hetkellä lempipaikat ovat länsirannikko, Pohjois-Territorio ja Tasmania. Tunsin oloni myös todella rentoutuneeksi ja rauhalliseksi Walpolen metsissä ja kävellessäni Albanyn venesataamassa. Toisaalta on vaikea sanoa, missä olisi hyvä elää hyvää arkea ja mitkä ovat hienoja paikkoja nähdä ja kokea, mutta eivät ehkä parhaita paikkoja asua ja työskennellä. Fremantle ja Hobart ovat tähän mennessä mun lempikaupunkeja, varmaan siksi että niissä on historiaa, hyvällä tavalla hipsteriyttä eikä pilvenpiirtäjiä. Niissä pikkukaupungeissa en tunne olevani Amerikassa. Tosin duunimahdollisuuksia niissä ei ehkä ole. Melbourne on tähän mennessä varmaan ainoa kaupunki, missä en tarvitsisi autoa, mutta ehkä hieman hankala asua, jos ei ole hyväpalkkaista duunia. Toki Brisbanesta tuli mulle erityinen paikka Ausseissa, koska asuin siellä niin kauan, onnistuin luomaan elämän sinne ja saamaan kavereita – kuten olen aikaisemminkin sanonut, ei ole mikään itsestäänselvyys luoda toimiva arki itselleen toisella puolella maailmaa.
En oikeastaan tiedä, hirvittääkö mua niin paljon itse Australian hyvästely kuin tämän elämäntyylin jättäminen, nyt kun olen tottunut pienimpiin ja suurempiin seikkailuihin, epämukavuusalueiden ylittämiseen ja kansainväliseen ympäristöön. Olen jäänyt koukkuun siihen, että opin koko ajan lisää eri kulttuureista ja historiasta, tapaan erilaisia ihmisiä ja kuulen ihmisten tarinoita ja mitä ihmeellisempiä anekdootteja, jotka eivät tuntuisi samalta kirjoista luettuina tai leffoista katsottuina. Toisaalta välillä en vaan jaksa olla sosiaalinen ja joskus tuntuu, että varsinkin backpackereiden tarinat alkavat toistaa itseään, mutta silloin on hyvä ladata akkuja pari päivää omassa ylhäisessä yksinäisyydessään – tai lähteä ulos etsimään mikroseikkailua ja kohta jotain erikoista voi tapahtuakin.
Olisiko sittenkin ollut helpompaa jatkaa täällä hengailua kuin palata tuttuun ja turvalliseen Suomi-elämään? Paitsi että Suomessa ihan kaikki ei ole tuttua ja turvallista, koska pitää aloittaa taas uudestaan alusta ja keksiä, mitä tekisi. Toisaalta en ole mitään muuta tehnytkään valmistumisen jälkeen kuin aloittanut uudestaan alusta. Jotkut asiat Suomessa ovat jo ehtineet muuttua, eivätkä välttämättä ole samalla tavalla kuin kahdeksan kuukautta sitten. Mitä jos stressaannun? Mitä jos kuunnellessani ihmisten suoritus -ja stressijuttuja alan taas suorittaa itsekin? Mitä jos ajan itseni taas lähes burnoutin partaalle? Mitä jos kukaan ei ymmärrä minua? Mitä jos olenkin yksinäinen? Ei ole kyse siitä, etten haluaisi tulla takaisin, vaan etten uskalla tulla takaisin, koska pelkään että epäonnistun (missä, en oikein tiedä). Yhdessä blogissa kirjoitettiin, miten kotona saattaa olla vaikea erottaa, tekeekö joitain asioita muiden odotusten (tai muiden oletettujen odotusten) takia, vai siksi että itse haluaa, ja joskus lähtemällä ulkomaille voi erottaa paremmin, kuka on ja mitä oikeasti haluaa tehdä. Tämä välivuosi on ollut mulle ihan hyvää Eat, pray, love (tai: Starve, swear, hate) -aikaa, ja toivon etten Suomessa hukkaa näitä täällä saatuja oivalluksia, opetuksia ja muistoja. Onneksi mulla on Suomessa paljon Australian kokeneita tai muualla pidempään reissanneita vertaistukijoita, jotka auttavat mahdollisessa paluushokissa.
Joskus Suomessa tuntuu, että paitsi että vaadin liikaa itseltäni, myös samaan aikaan rajoitan itseäni ja tungen itseni pieneen muottiin, kun voisin olla paljon vapaammin ja rennommin oma itseni; olla enemmän minä. Ulkomaalaisella voi olla joskus vapaammat normit olla outo ja hassu, ja jos teen jotain muiden mielestä erikoista, voin laittaa sen suomalaisuuden piikkiin. Mutta jos jokin on turhaa, niin stressin stressaaminen etukäteen (yksi tämän matkan opetuksista). Hollantilainen hostellituttuni (mistä näitä tyyppejä oikein ilmestyi, tulen varmaan miettimään Suomessa) heitti mulle Facebookissa, voisinko ajatella, että palaan Suomeen pitämään taukoa reissaamisesta, lataamaan akkuja ja suunnittelemaan seuraavaa matkaa, tai tapaa päästä ulkomaille. Nälkähän kasvaa syödessä ja wanderlust reissatessa. Ei hassumpi selviytymissuunnitelma.
Mietin myös, olisiko mahdollista löytää kiinnostava kansainvälinen työ, tai työ joka muuten mahdollistaa matkustamisen, hetken ulkomailla asumisen tai edes ajoittaisen englannin (miksei myös saksan tai ruotsin) puhumisen. Enköhän mä taas keksi jotain.