Mitä Spaissarit tekisivät?
Eräs ystäväni kysyi muutama viikko sitten, mistä olen viime aikoina ollut innostunut, ja vastasin Lauren Bravon kirjoittamasta What would the Spice Girls do -kirjasta. Olen lukenut tänä vuonna kolme Spaissari-elämäkertaa eikä uudelleen syntynyt Spaissari-innostukseni näytä laantumisen merkkejä. Järkytyin kun vuonna 1997 syntynyt työkaverini tiesi vain yhden Spice Girls-biisin, ja Spice Girlseista vain Victorian.
Ehkä se johtuu ysärinostalgiasta, omasta vanhenemisesta ja ysärimuodista, hiusdonitseista, -pinneistä, hiuspannoista ja vaatteista, jotka ovat kuin omasta lapsuudesta ja joiden käyttäminen on taas ok. Joskus on tavallaan ikävä sitä, kun oli 10-vuotias. Meillä oli 4. luokalla uusi luokanvalvoja, joka ei osannut opettaa meille mitään tai pitää meitä kurissa. Ainoa mitä opittiin, oli maakuntalaulut ulkoa. Musiikin tunnilla laulettiin Musica-kirjaa ilman säestystä ja suurimman osan maakuntalauluista osaan vieläkin. Muuten tunneilla kirjoitettiin slämäreihin ja Spice Girls-vihkoon. Ostettiin huoltsikalta TsaukkiTaukkeja ja toffeekarkkeja. Huoneeni oli tapetoitu Spice Girls-julisteilla, ehkä jokin Leonardo DiCaprion juliste ja Titanic-julistekin sinne mahtui. Kate Winslet oli maailman kaunein nainen (on kyllä edelleen). Kadehdin bestistäni, jolla oli Spice Girls-tikkaripurkki- siinä oli ehkä Victoria? Mulla oli vaaleanpunainen Spice Girls -college, ja yritin muutama viikko sitten yhdellä lounastunnilla ostaa netistä vaaleanpunaista Spice Girls-paitaa, jossa on ne samat kirjaimet kuin Spice-albumissa, mutta internet kaatui. Spaissarit sopivat Cool Britanniaan, joka on Brexitin aikana kuin muisto vain.
Kaipaan huolettomuutta, viattomuutta, siitä että oli jostain vilpittömän innoissaan joka päivä. Toisaalta kuten Iikka Kivi viime kuussa stand up-keikallaan sanoi, ennen kaikki ei ollut paremmin. Enää ei ehkä menisi läpi, että bändin ainoan tummaihoisen jäsenen lempinimi on Scary ja hän pukeutuu leopardiasuihin. 3/5 Spaissarilla oli syömishäiriö. Ja miksi kaikki Spice-daamit näyttävät nykyään niin plastisilta?
Kirja käsittelee sitä, mitä Spice Girlsin kasvattamat milleniaalit ovat oppineet Spaissareilta ystävyydestä, itsenäisyydestä, naiseudesta ja oman tilan ottamisesta. Luin jostain, että tytöt ovat itsevarmimmillaan 10-11 vuoden ikäisenä, mutta murrosikä ikään kuin lannistaa kaiken. Mistä saisi ripauksen sitä 10-vuotiaan itsevarmuutta? Sitä Spaissareiden sanomaa, jonka mukaan tyttöys ja Girl Power on iloinen asia?
”The whole ”flawed but fearless” message meant a lot of us back then, but it means almost more now. Because two decades later, a lot of that pre-teen confidence has evaporated.”[…]Our generation is the anxious, the stressed and depressed generation. We’re the apologetic generation, particularly women, peppering e-mails with justs and sorrys, then re-reading everything in Sent Items to be sure. While social media often appears to be overflowing with the stuff – so many mirror selfies, so many strong opinions weakly held – once you scratch the surface, all anyone wants to talk about is how, actually, secretly, they think they’re a pile of garbage”, Lauren Bravo kirjoittaa.
Spaissareissa jokainen sai laulaa ja esiintyä oman äänilajinsa ja kykyjensä mukaan; jokaisen vahvuudet tulivat käyttöön kullekin sopivalla tavalla: ”Everything they did screamed self-belief – the way they dressed, the way they danced, the way they spoke and sang and screamed, the career choices they made – despite none of it ever being perfect. If you wait for perfect, you never get anywhere. Or, in the immortal words of Geri Halliwell ”I don’t know what I’m doing, but I’m damn well going to do it.”
Spaissareiden pääasia oli pitää hauskaa ja laittaa ystävyys ja itsenäisyys ykköseksi. Kirjoittaja pohtii, onko tämä yksi syy siihen, miksi milleniaaleja ei enää huvita perustaa perhettä samaan tapaan kuin ennenkin. Kirja pohtii muutenkin milleniaali-ilmiöitä ja milleniaalien kohtaamaa kritiikkiä yksilöllisyydestä, jokaisen tarpeesta olla oma erityinen lumihiutaleensa; milleniaalit eivät kestä enää huonoa kohtelua vaan tuntevat oikeutensa ja vaativat parempaa representaatiota.
”We are a generation of women determined to be seen, and heard. And if we’re not, then we create new platforms to give ourselves and our sisters and daughters that much-needed soapbox. As the saying goes, if she sees it, she can be it.”
”I think as women we’re often so conscious of our limitations and far too self-critical, but the Spice Girls were like: Nah, fuck it, we’re great and we’re going to show you. I love that confidence and refusal to be embarassed.”
”In a society that still continues to pit us against each other, every woman for herself, the Audreys vs the Marilyns the Kates vs the Meghans vs the Kardashians vs the Moominmammas, we’re still dancing in celebration of a simple idea: that we can all be different, that there isn’t only one way to be a woman. Or even five.”
Kirjan mukaan Gerin lähtö bändistä opetti faneille, ettei ystävyys olekaan välttämättä ikuista, vaan siinä voi tulla eri vaiheita ja muutoksia. Tutkimusten mukaan ystävyyssuhteita pidetään nykyään sukulaissuhteita tärkeämpinä. Onko siis väliä, että Spice Girlsit tutustuivat lehti-ilmoituksen kautta – vähän kuten Idolsissa nykyään voisi tutustua?
”Two decades on from that pioneering vision of the urban family, we are single for longer, dating less, settling down later, and increasingly realizing we don’t have to settle at all. Perhaps it would be better to say that friendship never ends in the philosophical sense. We could say that the legacy of a real, loving connection with someone continues to have an impacton your life for long after the actual contact has petered out. […] And sure, the Spice Girls were a ”manifactured” girl gang. They were united by a job advert, not the cosmic forces of fate. But then most friendships emerge from a combination of luck and basic bureaucracy, when you think about it – catchment areas, uni courses, jobs, if simply stumbling into the same patch of the internet.”
Kirjassa käsitellään myös sitä, onko tyttöjen elämä vaikeampaa ja paineistetumpaa kuin ennen – onko tytöillä enemmän suorituspaineita, kiitos sosiaalisen median, vaikka naisten oikeudet ovat menneet eteenpäin? Entä miksi tyttöfaneja ja tyttöjen fanittamia bändejä ylenkatsotaan? Tai miksi Spaissareita, jotka lähtivät täysillä mukaan brändinsä tuotteistamiseen, ei otettu vakavasti bisnesnaisina? Lauren Bravo tuo myös esille, että mainostajat ovat huomanneet 2010-luvulla, kuinka seksin lisäksi myös naisten ja tyttöjen voimauttaminen myy.
”Yet while the millennials still feel like teenagers, wondering how to jump-start our own ”suspended adulthood”, girlhood seems to be under reconstruction.”
Spice Girlsia ja 90-luvun tyttöenergiaa on tutkittu myös Suomessa. ”Populaarikulttuurin tehtävä on viihdyttää massoja, ei lähtökohtaisesti muuttaa maailmaa. Sillä on kuitenkin siihen mahdollisuus. Tyttöenergiailmiön rinnalla kasvanut, sukupuolten tasa-arvoa monin tavoin (esimerkiksi naista presidenttinä) itsestään selvänä pitävä sukupolvi vaikuttaa tämän hetken yhteiskuntaan ja ajattelee monista asioista jo toisin kuin vanhempansa. Tyttöenergia ja vähitellen yhä moninaisempien tyttöjen näkyminen populaarikulttuurissa (esimerkiksi TV-sarjoissa Girls ja Skam) sekä sen populaarifeministinen viesti ovat myös tätä päivää”, kirjoittaa FT, kulttuurintutkimuksesta väitellyt Aino Tormulainen.
What would Spice Girls do-kirjaan haastateltu anonyymi Spaissari-fani suree sitä, ettei hänen tyttärensä tule ikinä löytämään Spice Girlseja samalla tavalla kuin hän. Löytääkö uusi sukupolvi Spaissarit uudelleen? Vai syntyykö kenties täysin uusi Spaissari-kokemus?