Ihan puskissa eli eräjormailua Sinisillä vuorilla
Vietin viime viikonlopun ja vielä maanantainkin Blue Mountainsin kansallispuistossa. Australian talvi oli kovaa vauhtia tulossa ja jouduin pitämään viimeisenä päivänä jopa pipoa päässä. Patikointipolut olivat välillä mutaisia, huipulla tuuli, eikä tällä kertaa huvittanut uida vesiputousten alla, mutta portaita ylös alas ravatessa pysyi lämpimänä, eikä turisteja ollut liikaa.
Blue Mountainsin The Nähtävyys eli Three Sisters.
Mietin, miten mahdan löytää Blue Mountainsin patikointireitit yksinäni ja pääseeköhän sademetsään mitenkään ilman opasta tai autoa, mutta Blue Mountains oli yllättävän helppo kohde ja patikointireitit löytyivät helposti. Katoomban kylään pääsi Sydneyn julkisten Opal-kortilla muutamalla dollarilla parissa tunnissa, ja Blue Mountainsin hop on-hop off-bussi pysähtyi kaikilla keskeisillä pysähdyspaikoilla. Bussikuskit tiesivät patikointireitit ja bussin aikataulu oli suunniteltu juna-aikatauluja ajatellen.
Onnistuin silti tapani mukaan eksymään pari kertaa puskissa, välillä siksi koska kiertotien reitti näytti kiinnostavammalta. Oli pakko katsoa, minne jännittävimmän näköinen polku johtaa, ja pian olinkin kävellyt tuntikausia ja tulin ulos puskista ihan väärällä pysäkillä. Perus. En kuitenkaan eksynyt kovin pahasti, ja pääsin aina ulos ennen pimeää. Pari kertaa jouduin odottamaan, että ilmestyisi joku patikoija jota seurata, kun en ollut varma reitistä, ja taas kysyin itseltäni, pitikö mennä yksin metsään kompuroimaan. Yhtenä päivänä törmäsin pariin aussikaverukseen, jotka kärsivällisesti neuvoivat mua haastavammalla reitillä (”Nyt laitat käden tuohon ja jalan tuohon ja sitten punnerrat itsesi alas, love”. ”Are you ok?” ”All good?”) ja seurasin heitä jonkin aikaa kuin hai laivaa. Aloin miettiä, kuinka monta kertaa tällä reissulla olen kirjaimellisesti ojentanut käteni, kun joku tuntematon ihminen on vetänyt mut ylös jostain; milloin valtamerestä veneeseen, vesiputouslammesta kalliolle, hiekasta takaisin mereen surffaamaan, tai auttanut mua kiipeämään milloin missäkin kansallispuistossa. En kovin usein joudu tällaisiin tilanteisiin Suomessa, ja aiemmin ajattelin että olisipa noloa, jos joku random tyyppi joutuisi auttamaan mua ja nostamaan mut pystyyn, esimerkiksi jos liukastuisin jäisellä kadulla (okei, ei ehkä kauhean realistinen skenaario Suomessa, että tällaisessa tilanteessa autettaisiin nuorta ihmistä). Nyt en pitänyt enää mitenkään nolona sitä, että tartun taas tuntemattoman ihmisen käteen. En myöskään epäröinyt enää, osaako ja jaksaako avuntarjoaja auttaa mua, vaan luotin siihen että tottakai tuo tyyppi pystyy vetämään mut täältä ylös. Uskalsin tukeutua toiseen, ja olenkin täällä oppinut enemmän pyytämään apua ja myös ottamaan apua vastaan hyvillä mielin, sen sijaan että esittäisin että pärjään.
Blue Mountainsin rauhan jälkeen Sydneyn ruuhkametrot ja asemilla navigointi olivat omanlaisensa shokki, mutta onnistuin rauhoittumaan kiinalaisessa puutarhassa. Tällaiset pikkukeitaat keskellä kiireistä bisnesaluetta ovat parhaita. Kun tuijottaa tarpeeksi kauan jättimäisiä ja värikkäitä karppeja, ei voi stressata mistään. Pitäisikö hankkia kotiin akvaario?
