Ihana uusi arki ja kamala, vaikea Suomi?

Terveisiä hostellistani Home at the Mansionista jälleen kerran (tämä hostelli näyttää ihan oikeasti ulkoapäin vähän kartanolta, tai ainakin Tylypahkalta). Kuuntelen tässä huoneessani brittimiehen kuorsausta, se simahti katsoessaan telkkaria sängyssä. Ystävällisesti otin kaukosäätimen pois sen kainalosta ja sammutin telkkarin. Ei herännyt. Gotta love kommuunielämä. Olen nyt tutustunut kyseisen pariskunnan naispuoliskoon, ja se kertoi saaneensa miehensä kanssa pysyvän Australian viisumin tänään. Sen saaminen ei olekaan mikään helppo nakki se. Britit muuttavat perjantaina omaan kämppään (”me ollaan vaan jo niin vanhoja ettei jakseta reppureissata vaan halutaan asettua aloillemme, tiedäthän, mäkin oon jo 30”). Brexit-pakolaisia, ehkä?

En tiedä mitä tämä kaveri kirjaston edessä oli paossa. Mun toteemieläimeni.

Kun tänään tulin kaupungilta, en olisi mitenkään jaksanut hostellin keittiön hälinää ja sitä että jossain on aina telkkari auki tai musa pauhaa, tai jos jossain nurkassa onkin rauhallista siellä on kylmä. Toisaalta tämä on tosi siisti ja rauhallinen, työssäkäyvien nuorten aikuisten hostelli jossa ei ole liikaa porukkaa, ihmiset katsoo lauantaisin ennemmin telkkaria kimpassa kuin ryyppää ja kaikki siivoaa jälkensä ja noudattaa sääntöjä, mutta on kuitenkin rentoja. Tykkään siitä, että joku moikkaa (hymyillen!) kun tulen kotiin, saattaa jopa kysyä, miten päivä meni ja kokkaa viereisellä hellalla jotain (paljon houkuttelevamman näköistä safkaa kuin minä). Kerran yksi kundi otti likaiset astiat kädestäni ja rupesi yllättäen ja pyytämättä tiskaamaan, ja toisen kerran toinen tyyppi tarjosi ruokaansa, jota en kuitenkaan voinut syödä koska siinä oli lihaa… Kaipaan Suomeenkin joskus tällaista. Ehkä pitäisi muuttaa aikuisten kimppakämppään tai pitää kolmekymppisten pyjamabileitä? 

Hostelli kannustaa. You can do it, vaikkei kuivauskaappia olekaan!

Vaikka turisti olenkin, arkeni pyörii tällä hetkellä aika samalla tavalla kuin Suomessa; käyn kaupassa, laitan ruokaa, tiskaan, pesen pyykkiä, käyn lenkillä (tosin tähän asti olen lähinnä kävellyt, koska pysähdyn aina ihmettelemään ja kuvaamaan jotain), ja viimeisimpänä aloitin tänään vihdoin työnhaun. Vetäydyin jälleen kerran kirjastoon läppärin kanssa, ihan kuin Suomessakin. Välillä Suomi tuntuu tosi kaukaiselta, välillä taas tuntuu että eläisin kahdessa aikavyöhykkeessä samaan aikaan. Välillä tuntuu että olisin yhä jossain Euroopassa. Ehkä tietokoneen ajan muuttaminen paikalliseen Aussi-aikaan voisi auttaa asiaa? Olen nyt rytmissä, jossa nukahdan noin yhdeltä ja herään yhdeksältä, voisi olla huonomminkin. Viime yönä tosin nukahdin vasta kolmen jälkeen, koska odotin milloin yläpedin uusi asukas tulee kiipeää sänkyynsä ja herättää mut (miksi nukahtaa kun kohta herää kuitenkin siihen että joku tulee huoneeseen ja alkaa rapistella kamojaan), mutta se on ilmeisesti löytänyt parempaa huoneseuraa. 

Kuva ei liity juttuun (pun intended), kunhan laitoin kuvituskuvaksi Slut Walkin, johon törmäsin pari päivää sitten. Tänään taas keskustassa oli paljon poliiseja ja miekkari, en tosin saanut selvää mistä asiasta mieltä osoitettiin.

Pikkuasiat kuitenkin välillä muistuttaa mua siitä, missä ollaan, kuten jo aikaisemmin mainitsemani hyväntuulinen asiakaspalvelu. Mulla ei ikinä ole ollut niin hauskaa pankissa kuin täällä avatessani paikallisen pankkitilin. Ei jonotusnumeroita, ei hitaita mummoja. Virkailijat kysyivät heti nimeni kun tulivat sisään, puhuttelivat mua etunimellä ja esittelivät itsensäkin vain etunimellä (saksalainen olisi ollut kauhuissaan), kertoivat koko ajan mitä tapahtuu, missä pitää odottaa ja kuka virkailija (”Mike”) palvelee hetken kuluttua, pahoittelivat että palvelussa kestää, valittelivat talletuskoneen toimimattomuutta ”It seems that this machine has an issue” ja taas kysyttiin miten päivä on mennyt. Miten voi tulla noin hyvä mieli pankkikäynnistä? Tosin myöhemmin belgialainen hostellikämppis haukkui tuon pankin pystyyn siitä, ettei mitään asioita voi hoitaa puhelimitse tai verkossa, vaan aina pitää mennä paikan päälle ja vielä kyseiseen toimipisteeseen… Oh well, pankkisekoiluja odotellessa! Ylipäätään pikkuasioiden hoitamisesta innostuu täällä ihan eri tavalla kuin Suomessa – ai tällaistako maitoa ruokakaupassa on, ai näinkö kaupan kassalla toimitaan. Uutuudenviehätyksessä ei vielä kiinnitä huomiota siihen, tehdäänkö asioita huonommin tai vaikeammin kuin Suomessa (ahaa, täällä ovenkahvatkin ovat vasemmalla puolella, onpa jännittävää!). Tänään ruokakaupassa soitettiin paikallista Savage Gardenia ja siitäkös vasta mun riemu repesi. Sitten kun vihdoin soi Down Under, reivaan. Tai sitten en. Musta tuntuu, että aussit vaan yleisesti vihaa sitä kappaletta. Onkohan se niille vähän kuin ”Olen suomalainen”?

Ahaa, täällä kasvaa tällaisia kukkia näin vaan keskellä katua. Kuinka ihanaa, että edessä on kevät ja uuden alku ja voi skipata sen kuolema-vuodenajan (en vaan pääse tämän ajatuksen yli).

Välihuomautus: yläpedin eksentrinen hahmo on tehnyt comebackin (”Mitä sä kirjoitat?Mikä sun nimi on? Kuinka vanha sä olet?” Keskustelu loppui kun vastasin viimeisimpään kysymykseen. Kumma juttu?)

Hostellista on löytynyt myös hämmentäviä Suomi-linkkejä, kuten oululainen vaihtari jonka ensimmäinen Australiassa tavattu suomalainen olin. Mä taas löydän suomalaiset jollain ihmeellisellä tavalla ympäri maailmaa, olin sitten Islannissa kalastajakylässä tai Vietnamissa Cu Chi-tunneleissa. Mikä siinä on, että ulkomailla asuvat suomalaiset ovat jotenkin aurinkoisempia (en nyt puhu itsestäni)? 

Käveltiin sunnuntaina Fitzroy-hipsterikaupunginosassa. Tosin tämä ei ehkä ihan vielä ollut Fitzroyta. Muistuttaa jotain amerikkalaista kaupunkia (tai televisiosta muodostunutta käsitystäni sellaisista kaupungeista).

Toinen Suomi-linkki hostellissa on mainitsemani belgialainen, joka on työskennellyt Muoniossa turistien joulupukkina, ja menossa sinne uudestaan. Siis lentämässä jouluksi täältä Suomeen ja tulossa vielä takaisin Australiaan. Absurdia. Se osasi sanoa hyvää joulua ja hyvää ruokahalua, tosin hän tiesi ettemme käytä jälkimmäistä sanontaa juurikaan. Belgialainen ihmetteli, miksi sen ulkomailla tapaamat suomalaiset haukkuvat kotimaataan ja haluavat sieltä pois. Yritin kuvailla sille suomalaista mentaliteettia kertomalla sanonnoista ”kel onni on, se onnen kätkeköön” ja ”itku pitkästä ilosta” (”eikö olekin sairasta että meille opetetaan tällaisia sanontoja?”). Ne sananlaskut yhdistettynä pimeyteen, kylmyyteen, maantieteelliseen etäisyyteen lähes kaikesta, positiivisuuden halveksuntaan sekä oman  – ja toisten – henkilökohtaisen tilan arvostamiseen, joka menee niin pitkälle ettei kehdata sanoa tuntemattomalle ”kiitos”, ”anteeksi” ja ”jäisin tällä pysäkillä”… niin, ei ihme että olemme sellaisia kuin olemme. Olisiko Suomi hieman helpompi paikka, jos ihmiset vaan osaisivat, kehtaisivat ja uskaltaisivat kommunikoida keskenään?

Ennen Fitzroy-kävelyä syötiin ihania leivoksia yhdessä Italian districtin kahvilassa. Kahvilasta löytyi myös tällainen iso, ystävällinen Nutella-purkki. Melbournessa on myös Chinatown ja Greek District. Chinatownin ruokavalikoima on tullut jo tutuksi, kreikkalainen on vielä testaamatta.

Kolmantena Suomi-kontaktina juttelin eilen britin kanssa, joka katsoi Viikinkejä, mä taas katsoin Yle Areenaa (!), ja se kertoi käyneenä Suomessa ”Ullas”-nimisessa paikassa. ”Oh you mean Ylläs! I’ve never been there. I’ve actually never been properly in Lapland. Or seen Aurora Borealis in Finland”,heitin siihen. Miten se aina meneekin niin, ettei oman maan suhteen juuri yleissivistystä ole? 

Kotikulmilla. Miksi päässäni alkoi soida Frasierin tunnari, kun näin tämän kuvan?

Kappas, kello on taas 1.35 ja kaikki muut täällä jo tuhisee paitsi minä. Lisää Melbourne-juttuja ja vähemmän Suomi-juttuja ensi jaksossa!