Itsestäni etsittävä on mun joulurauhaa

[Insert ajankohtainen maailmanpolitiikan katsaus:] Alkuviikosta juteltiin saksalaisten työkavereiden kanssa Berliinin iskusta. Toinen ei ollut ikinä käynyt Berliinissä, mutta tottakai joulumarkkinoilla tapahtunut rekka-ajo kosketti, ja se vaihtoi profiilikuvakseen tyylitellyn Saksan lipun, kuten näissä tilanteissa tapana on. Surullisinta on, että näihin tapahtumiin vain turtuu, siihen että ihmiset muuttavat profiilikuviaan ja ilmoittavat Facebookin sovelluksen avulla olevansa turvassa. Mitä ihmettä Euroopalle tapahtuu? Jos vastaavaa olisi tapahtunut Suomessa, mulla menisi pasmat ihan sekaisin ja haluaisin vain puhua tapahtuneesta koko ajan. Jotenkin tuntuu, että nyt pitäisi vaan olla siellä rakkaassa Euroopassa. Monestakin syystä. Kaikesta huolimatta. Mutta onneksi on saksalaisten marsipaani- ja Glühwein-eväät, joita mussuttaa töissä. [Maailmanpolitiikkapaasaus out.]

Ausseissa on tosiaan joulu täydellä tohinalla meneillään. Selvisin jokin aika sitten keskustasta kotiin viime hetken jouluvalmistelureissulta, ja meinasin jäädä jumiin, kun keskustassa oli todella kitsch jouluparaati, jota aikuisetkin jäivät toljottamaan. Mitä kitschimpää, glitterimpää ja överimpää, sen parempi.

Aikuinen ihminen ratsastaa oikealla kamelilla. Ennen ajattelin, että aikuisten ihmisten osallistuminen joulukuvaelmaan on noloa (tiernapojat on vielä ok), mutten näköjään ollut nähnyt mitään.

Ehkä kun täällä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia nauttia ns. perinteisestä ja ”oikeasta” (mikä kellekin sitten on oikea) joulusta, aussit vetävät sitten reippaasti yli. En ole suuri jouluihminen, mutta kaipaan joulun rauhaa ja hiljentymistä. Tai sitten saksalaisten joulumarkkinoiden gemütlichkeitia (vähän kuin hygge). Sitä täällä ei ole tarjolla, mutta jos tykkää ihmisvilinästä, huvipuistoista ja vilkkuvaloista, tämä on jouluparatiisi. Varsinkin valoista paikalliset menevät ihan sekaisin ja jaksavat jonottaa yli tunnin valaistuun puistoon, puhumattakaan siitä että ajetaan letkoissa jouluvalokilpailuun osallistuvien ihmisten pihoille. Pakkohan hullut joulupihat oli nähdä omin silmin, sillä ihmisten pihojen kyttäys, kitsch ja ihmisten outoudelle nauraminen nyt vaan on parasta. Kerrostalokyttäys ja tirkistely to the max.

Jotkut ihmiset asuu näin joka päivä. Ainakin lokakuusta lähtien. Yes in someone’s backyard.

Ei sillä niin väliä ettei Jeesus oo oikeesti syntynyt jouluna (ei kerrota kellekään).

Strobolla vai ilman? Ei epileptikoille tai migreenikoille. Rauhaa, vain rauhaa.

Tämä piha oli yksi jouluvalokilpailun voittajista. Mistäköhän johtuu?

Jouluvaloturneen jälkeen oli lähinnä paha olo. Onko terveellistä viedä muksuja tuollaisiin paikkoihin ja samalla opettaa, että jouluna tulee kuluttaa niin paljon kuin sielu sietää? Toisaalta, tulin kokemaan jotain uutta. Onhan tämä aito ja oikea joulu jollekin. Halusin mennä ilmaiseen ulkoilmaleffaan katsomaan jotain jouluelokuvaa, mutta ne leffat jotka olisin halunneet nähdä, olivat väärinä päivinä ja eilen ukkosmyrsky pelotteli mua ja kämppiksiäni, joten päätimme pysytellä sisätiloissa. Kukaan ei oikein innostunut mun Netflix-ideasta, joten katsoin Painajainen ennen joulua -leffan keskenäni. Toisaalta todennäköisesti ilmaisen leffan ja jouluilotulitusten synnyttämä väenpaljous olisi ollut mulle taas ihan liikaa…

Yritin viime viikolla selittää aussilaiselle duunikaverille suomalaista jouluaattoa, ja että jouluaatto on itseasiassa pääpäivä, koska silloin joulupukki tulee kylään. Tästä seurasi mielenkiintoinen dialogi:

– Miten joulupukki siis tulee teille?

– No siis porojen kyydissä. Siis joulupukki tulee ovesta, ei savupiipusta.

– Niin niin, mutta miten joulupukki nyt siis ihan oikeasti tulee teille?

– No etkö tiedä, että joulupukki on Suomesta?

-Niin mutta miten te siis voitte nähdä joulupukin, ihan oikeasti? (tässä vaiheessa aussin no worries -pokka meinasi pettää)

– No siis niin, että joku pukeutuu joulupukiksi ja esittää joulupukkia.

– Aaaa…

– Joku sukulainen voi esittää joulupukkia tai sitten sen voi tilata, ja jotkut kiertävät kodista kotiin jouluaattona.

– Ahaa… Siis sä voit oikeesti tilata joulupukin himaan?

Kaikkea sitä. Tänään kerroin myös toiselle saksalaiselle, että Lappi sijaitsee Suomessa (sen verran mäkin tiedän Lapista), kun näytin Melbournessa tapaamani belgialaisen joulupukkituttuni (also known as puuseppähostellijamppa) tuoreita Lappi-valokuvia (olen pari vuotta sitten myös korjannut toisen ulkkarin käsityksen siitä, ettei Lappi ole saari. No, mutta mistä sitä nyt voi tietää?). Siellä se belgialainen nyt painelee revontulten loimutessa toisella puolella maailmaa, maassa joka on mun maa, mutta paikassa joka on mulle mitä eksoottisin ja vierain. Hassua.

En tiedä johtuuko joulusta, vuoden loppumisesta ja sen aiheuttamasta nostalgisoinnista vai mistä, mutta olen parina viime viikkona vajonnut välillä melankolian alhoon ja ystäväni Yksinäisyyden seuraan, ja se on näköjään mahdollista ihan täällä Sunshine Statessakin. Tiedän ja näen joka päivä, kuinka kaunista ja kesäistä täällä on, eikä mulla ole yhtään ikävä lunta ja pimeää (jotenkin toistan itseäni tässä). En ole kyllästynyt tähän vihreyteen, hulluihin lintuihin jotka herättävät mut aamuisin, puihin joita Suomessa ei ole ja joiden nimiä en tiedä, ja puiden kukkasiin jotka tippuvat jalkakäytävälle ja tuntuu kuninkaalliselta kävellä terälehtien päällä. Tiedän, että mulla on hyviä ihmisiä ympärillä, ja loputtomasti mahdollisuuksia tutustua aina uusiin ja uusiin ihmisiin (ja selittää samat jutut yhä uudelleen), jos vain haluan. Tiedän, että mulla on ollut tämän neljän WH-kuukauden aikana ihan naurettavan helppoa ja hyvä tuuri hostellien, kämppien ja duunin suhteen moneen muuhun backpacker-kohtalontoveriini verrattuna. Miksi sitten joskus on todella tyhjä olo, vaikka teen koko ajan kaikkea?

Vaikka olen asunut ulkomailla ennenkin, en kai ennen tajunnut, kuinka vaikeaa on olla näin pitkään erossa läheisistä maailman toisella puolella, kun tietää ettei käy välillä kotona, tai ettei kukaan tule käymään. Jos joku tulisikin, visiitti kestäisi ainakin kaksi viikkoa, mikä voisi olla hankalaa. Tai se voisi laittaa mut vielä enemmän hajalle. Puhumattakaan siitä, että olisin mennyt käymään kotona jouluna – ei täältä vain lähdetä käymään yhtään missään, ei edes toisella puolella kaupunkia. Joskus on vain ikävä sitä, että voi viettää aikaa jonkun kanssa, jonka on tuntenut kauan ja joka tuntee myös mut, mun historian, ymmärtää mun käyttäytymistä ja tajuaa puolesta sanasta, mitä tarkoitan. Elämäntarinaa ei tarvitse aloittaa taas uudestaan, tai pitää sitä perhanan no worries -happyface-fasadia koko ajan päällä. Ei tarvitse hakea huomiota postailemalla someen kaiken maailman kuvia ja kerjäämällä tykkäyksiä – toisaalta onneksi on some, niin saan illuusion asioiden jakamisesta, silloin kun se ei ole mahdollista. Voi olla, että pitäisi vaan olla rohkeampi ja avoimempi, ja ennen kaikkea kärsivällisempi, koska syvälliset ihmissuhteet ei synny nopeasti, mutta on toisaalta myös tosi rankkaa olla jatkuvasti kuin avoin kirja, en oikein pysty siihenkään. En usko, että kärsin kulttuurishokista, koska Stralia nyt on todella helppo maa ainakin länsimaiselle, englantia ihan ok puhuvalle eurooppalaiselle. Sen sijaan keksin tänään töissä tulevan postausidean työnimellä ”Mikä kaikki Australiassa ottaa päähän” (okei, mielessä oli kyllä ihan muu verbi), jonka varmaan toteutankin – mutta ei hätää, onnellisen lopun kanssa. 

Ehkä olen vain oivaltanut, etten kuulu tänne, mun paikka on Suomessa, ja mun kuuluu sittenkin tavoitella tiettyjä asioita, joita osittain lähdin pakoon. Että olen onnellisin Suomessa, kaikesta huolimatta. Mikä on itseasiassa hyvä ja positiivinen havainto. Australia on toisaalta ollut juuri sitä, mitä tarvitsin, kaipasin ja odotin, ja enemmänkin – ja toisaalta tämä ei ollut ihan sitä, mitä luulin. Mutta ei voi tietää, jos ei kokeile. Nyt tuntuu absurdilta, että mun kesti näin kauan tehdä päätös ja lähteä, kun täällä mä nyt olen ja möllötän ja teen arkipäiväisiä asioita kuten kuka tahansa aikuinen ihminen, ja niin kauan kuin en avaa suutani, käyn paikallisesta (”En ole ennen kuullut tuollaista aksenttia, mistä sä oot kotoisin?”).  Kuitenkin pysähdyin, kun yksi FB-kavereistani kommentoi kuvaani sanomalla, että taidan elää elämäni parasta aikaa. Teki mieli vastata siihen, että no en mä nyt oikeastaan elä. Tai siis kun mä olen elänyt viimeiset kymmenen vuotta elämäni parasta aikaa. Tottakai tulen muistamaan tämän elämänvaiheen ja reissun aina, ja nämä hienot jutut, mitä olen täällä tehnyt, olen aina halunnut tehdä ja tulen vielä tekemään. Mutta en voinut vastata muuta kuin että mikäs täällä ollessa ja tarinoita kerätessä. Ja toisaalta, usein juuri silloin, kun meinaan vajota ”mitä ihmettä teen täällä, mun pitäisi olla jossain ihan muualla”-ajatuksiin, joku ottaakin yhteyttä, kysyy mua jonnekin tai vastaa mun viestiin. Universumi kuulee. Ja sitten mun pää on taas täällä. Ei Suomessa. Itsestäni etsittävä on mun joulurauhaa ja silleen. Ehkäpä suomalaiset joululaulut auttavat, tai usko siihen että elän vain pientä suvantovaihetta?

Jos nyt kuitenkin yritän tehdä pienen reality checkin, niin todennäköisesti muistelen vielä huvittuneesti, kuinka joskus päällimmäiset ensimmäisen maailman ongelmani ja huolenaiheeni olivat valaiden muuttokauden, kilpikonnien pesimäsesongin ja lepakkohoitolan missaamiset, stressaaminen siitä jaksanko melkein kolmekymppisenä festaritelttailla neljä yötä ja olla duunissa festareilla huonosti nukuttujen öiden jälkeen, vilustunko ja lähteekö ääni (ihan realistinen stressi) ja ehdinkö nyt nähdä kaiken mitä Lonely Planet, Trip Advisor, Instagram ja backpackerit mulle suosittelevat tällä Once in a lifetime -reissullani. Sitten voin myös muistella täällä tapaamiani tyyppejä, jotka tulivat Australiaan aika paljon köyhimmistä maista kuin minä, osaavat englantia huonommin kuin minä, mutta tulevat silti, koska heillä ei ole vaihtoehtoja ja on pakko lähteä ja yrittää, ja joilla on ehkä himpun verran haasteellisempaa täällä ihmemaassa kuin mulla. 

Tosiaan, olen menossa uudeksivuodeksi festareille Tasmaniaan, joka vastaanottaa uuden vuoden ensimmäisten paikkojen joukossa maailmassa,  – aika siistiä. Tätä ennen olen pari päivää kaverini kaverin luona Hobartissa. En ole koskaan tavannut tätä majoittajaani, mutta sen tiedän, että hän on vietnamilainen, joten voin kertoa omasta reppureissustani ja joulusta 2012 Mui Ne:ssa matkaoppaiden kanssa – oi niitä aikoja, kun jouluaatto baarissa hiekkarannalla kuulosti vielä hyvältä idealta. Paitsi että taitaa se kuulostaa vieläkin, koska juuri biitsille olen taas aattona menossa. Ihan vaan, jotta saisin niitä stereotyyppisiä bikinit ja tonttulakki-kuvia silleen ironisesti. Kyllä tästä hyvä tulee. Tarvitsen vain uuden loman tämän loman jälkeen. Onneksi olin tänään sen verran kaukaa viisas ja keski-ikäinen, että varasin itselleni joululahjaksi Grouponin tarjoushieronnan heti kun kotiudun reissusta. Itseasiassa odotan hierontaa enemmän kuin tulevia festareita, koska särkee joka paikkaan, kiitos työn. I’m too old for this shit. Or getting too old.