Jumppaa opossumin kanssa, jäätymistä surffariparatiisissa ja muita miniseikkailuja

Kahden viikon aikana on taas ehtinyt sattua ja tapahtua, ja kuten aina, aloitan ajatusteni keräämisen ja elämäni kertaamisen kännykkäkuvien selaamisesta.

Löysin vihdoin feikkirannan, eli Airlie Beachin laguunia muistuttavan virityksen Brisbane Riverin takana. Biitsi on ennakkovaroituksista huolimatta mielestäni ihan 3/5, erityisesti iltaisin valaistuksineen päivineen, ja biitsin takana on kiva rantakatumainen pikkukuja, perjantaisin markkinat ja ravintoloita – siis oiva rantakaupunkisimulaatio. Pulahtaminen on vielä bucket-listalla, mutta eiköhän tämä tule joku helteinen ilta testattua. Siinä saattaa muutama muukin paikallinen yrittää viilentyä ja sitten kökötetään kuin sillit suolassa…

Kyllä tämä aina esim. Kupittaan maauimalan voittaa. Vaikka Turku = <3

Helsingin viime kesän puistojumppakausi jäi mulla kokonaan väliin, joten olen nyt innostunut Southbankin ilmaisista puistojumpista ja käynyt niissä jo neljä kertaa. Lauantaina raahauduin jopa aamukasilta joogaan, tosin tyylilleni uskollisena myöhässä, muttei se ole puistossa niin justiinsa. Jumpat ovat yllättävän tehokkaita ja todella suosittuja, joten jumppamaton lainaajien kannattaa tulla ajoissa. Tosin iltajumpissa kun taivas pimenee, keskittymiseni alkaa aina herpaantua, kun jättiläislepakot lentävät taivaalla, linnut (tai lepakot?) huutavat ja opossumit rapistelevat puissa. Yritä siinä sitten jumpata, kun huomaat asettaneesi jumppamaton vahingossa puun juureen lepakon jätösläjään…

Kävin yhtenä päivänä tsekkaamassa näköalapaikka Mount Coot-tha:n (lienee aboriginaalinimi tämä), josta avautui kivat maisemat kaupunkiin. Itse turistikukkulaa siistimpää oli kävellä yksin alas kukkulalta polkua pitkin. Ensin eksyin johonkin slippery slope-trailille, mutta tulin siihen tulokseen että reitti oli väärä eikä johdattaisi mua kasvitieteelliseen puutarhaan, joten kapusin uudestaan kukkulalle päin ja kyselin neuvoa paikallisen näköiseltä jäbältä.

Tottakai tämän näköistä slippery slopea oli pakko vähän kokeilla, vaikka se osoittautuikin vääräksi reitiksi.

En halunnut ottaa tylsää turistibussia alas, joten ystävällinen paikallinen neuvoi mulle Google mapsin avustuksella vaihtoehtoisen patikkareitin, joka oli huomattavasti slippery slopea helpompi kulkea, vastaantulijoita oli vain muutama ja oli vaan kivaa kävellä auringossa ja ihmetellä puita, kasveja ja lintuja.

Pääsin patikkareitin loppuun ja törmäsin taas tähän samaan paikalliseen mieheen joka sitten tarjoutui heittämään mut autollaan kasvitieteellisen puutarhan eteen, koska en ollutkaan edennyt vielä niin pitkälle kuin kuvittelin. Puutarha oli todella upea, kaupungin jokirannassa olevaa kaupunginpuutarhaa hienompi ja monipuolisempi.

 

Sain taas väistellä pikkuliskoja, jotka hyppäsivät puskista eteen. Niitä sanotaan muuten eastern bearded dragoneiksi ja keski-Ausseissa on ilmeisesti vähän pläskimpiä versioita näistä liskoista.

Oltiin yhden liskon kanssa tuijotuskilpailua, mutta se luovutti ja nuolaisi kiveä kesken kaiken.

Puutarhassa oli villejä valkoisia papukaijoja syömässä puusta jotain juttuja! Siis villeinä! Unbelievable. Ei tarvitse eläintarhaan mennä.

Menomatkalla kukkulalle näin bussin ikkunasta valtavan hautausmaan, ja sinnehän vannoutuneen hautausmaaturistin oli päästävä. Ehdin katsoa vain murto-osan, täytyy tulla vielä uudestaan vaikkapa sunnuntaikävelylle tälle Toowong-hautausmaalle.

Kukkulahautausmaissa on aina tyyliä, vrt. Pariisi. Tai Hietsu.

Yksi ilta repäisin radiokollegan kanssa ja kävin hostellin kulmilla, Caxton Streetilla parin baarin hyppelyllä Suomi-Kanada-Aussi -kokoonpanolla. Caxtonilla on pienpanimo-käsityöläisoluthipsteripubeja (voi tilata myös kuivaa siideriä, viiniä, skumppaa muttei todellakaan mitään mansikkamargaritoja) strippibaareja (joissa voi varmaan tilata mitä vaan), live-musa/sporttipubeja ja kansainvälisiä take away/snägäripaikkoja. Ainakin näin parin illan ja lukuisien ohikulkemisien perusteella.

Edelleen Ausseissa ilta aloitetaan ja lopetetaan aikaisin, sillä testaamamme kuppilat menivät kiinni yhdeltä. Tosin aukioloajat ovat ilmeisesti baarikohtaisia. Sain baarimikoilta hyviä vinkkejä, miten tunnistaa aito bogan eli chav/jersey shore/biitsipaikkojen white trash-hahmo ja varoa kyseisiä henkilöitä (tuntomerkit: Australian tähdistötatuointi, nyrkkeilevä kenguru, kaulatatuointi, leveä aksentti). Kyseiset henkilöt ovat kuulemma yleisimpiä Queenslandissa ja suurkaupungeista Brisbanessa, kun taas maaseutujen ja farmien outbackilla ei ole boganeita vaan ”oikeasti mukavia tyyppejä”. Selvä se sitten! Epäselväksi jäi, voiko nainen olla bogan tai onko naispuoliselle boganille oma termi.

Fiilikseni Caxton-illan jälkeen.

Yhtenä lauantaina testasimme italialaisen ja usalaisen dormikämppisten kanssa Gold Coastin päivässä. Meillä ei ollut hajuakaan, minne mennä Gold Coastilla ja mikä on tämän laajan alueen keskusta (GC on aika laaja käsite), joten päädyttiin Surfers Paradiseen. Tarkoituksenamme oli  tehokkaasti jakaa kirjastossa hartaudella printattuja cv:eitämme baareihin, ravintoloihin ja kahviloihin. Printtaaminen kirjastossa oli muuten yllättävän monimutkainen operaatio, kuten vissiin kaikkialla muualla paitsi Suomessa… Jotenkin cv:eiden jakaminen kuitenkin jäi ja päädyimme lähinnä syömään ja juomaan. Tosin olen rohkaistunut kysymään kahdesta kahvilasta töitä ihan face-to-face. Pitäisikö Suomessakin ottaa tavaksi ihan vain kävellä johonkin organisaatioon paikan päälle cv:n kanssa ja kysyä onko töitä tarjolla? Ei soittoja, ei maileja tai tapaamisten varaamisia. Viis LinkedInista! Joo, ehkä kypsyttelen tätä vielä…

You can travel the world, but nothing comes close to the Gold(en) Coast.

Gold Coastin auringosta huolimatta oli todella kylmä ja vain hytisin rannalla villatakkiin kääriytyneenä. Pilvenpiirtäjät myös blokkaavat tehokkaasti auringonsäteet. Päivämatkaseuralaiseni edes yrittivät ottaa aurinkoa ja vain nauroivat mulle ja mun neuroottiselle 50 + aurinkorasvan levittämiselle (jäätymisestä huolimatta). Gold Coastille täytyy tehdä uusintavisiitti, sillä siellä on muutakin kuin turistien shoppailu- ja bileparatiisi Surffari. Okei, näkyi niitä surffareitakin mutta true surffaajat taitaa metsästää aaltoja jossain ihan muualla… Jostain syystä muutin läppärini taustakuvaksi joskus Gold Coastin rantakuvan, varmaan koska paikka kuulosti siistiltä, melkein kuin Kalifornian Golden Coast. Mutta ei nyt ihan. Gold Coast on oivallinen paikka kyllä, jos haluaa laittaa aivot narikkaan ja rahaa palamaan. Tai bongata kuolleita pallokaloja.

Kävin yksi päivä myös Brisbanen kaupunginmuseossa ja opin muun muassa Brisbanen monikulttuurisuudesta, tuhoisista joen tulvista kautta aikojen sekä siitä, että Brisbane on alunperin ollut yksi brittivankien rankimmista rangaistussiirtoloista. Koska harrastan hautausmaaturismin lisäkis myös kirkkoturismia, piipahdin kaupungintalon vastapäisessä kirkossa, jonka herttaiset mummovaksit kertoivat käyneensä Helsingissä viisi vuotta sitten vappuna (viiden viikon Skandinavia-tour jonka aikana teräsdaamit päätyivät myös Pietariin ja Moskovaan) ja halunneensa ostaa ylioppilaslakit ”but then we heard that they are only for students”. Mummot varoittivat myös, että kohta tulee kuumaa ja kamalaa. Ennemmin se kuin kylmä ja kamala, mutta mummot olivat eri mieltä ja vaihtaisivat Queenslandin hellejoulun Suomen pimeään jouluun koska tahansa. Yeah right…

Siinä se kaupungin muun muassa bussien penkeistä löytyvä logo eli City Hall nököttää. 

Mulla on ollut myös suuri kunnia tutustua Brisbanen suomalaisiin rilluttelijoihin ja viettää illanistujaisia Victoria Pointin upeassa residenssissä. Mukana oli niin meitä uusia Brisbanen tulokkaita kuin vakituisia asukkaitakin. Oli hauska kuulla erilaisia tarinoita Aussi-seikkailuista ja tänne asettautumisesta, syödä korvapuusteja, kuunnella Suomi-soittolistaa ja rentoutua joka Aussi-kodin vakiovarustuksessa eli poreammeessa. Toivottavasti uusinta seuraa!

Mitäs muuta olen tehnyt?

Olen jatkanut radiossa edelleen ja opin uutta koko ajan, toivottavasti kehitys kehittyy! Suurimpina juttuina muutin viikonloppuna hostellista kimppakämppään. Ja ensi viikolla aloitan päivätyöt työssä, hurraa! Kaksi isoa positiivista muutosta, joissa on sulattelua kerrakseen ja jotka helpottavat ja vakiinnuttavat huomattavasti elämää, ainakin hetkeksi. Kuinka ihanaa onkaan muuttaa kämppään, jossa on pyykinpesukone johon ei tarvitse tunkea dollarin kolikoita. Tai astianpesukone (luksusta, mitä mulla ei ole edes Helsingissä) ja uusia paistinpannuja, kattiloita, veitsiä… Tai että voi vain ripustaa vaatteet henkariin tai viikata ne vaatekaappiin lähes kahden kuukauden rinkan kaivamisen jälkeen (joo, ei pitäisi valittaa kun moni asuu hostellissa puoli vuotta tai enemmänkin, mutta kuitenkin). Että voi nukkua omassa yhden hengen sängyssä. Että kämppikset eivät vaihdu koko ajan. Että jääkaapissa ja kuivakaapissa on oma hylly, eikä ruokia tarvitse laittaa nimikoituun ja numeroituun muovipussiin, jota ei meinaa löytää jääkaapista muiden muovipussien seasta. Luksusta. Huone ei edelleenkään ole oma ja vaatekaappi pitää jakaa, mutta yhteiselo huonekämppiksen kanssa näyttää sujuvan hyvin. Kummasti sitä tottuu monenlaiseen asumisjärjestelyyn, varsinkin kun tietää että matka pian jatkuu. Suomessa ehtii sitten asua yksin pikkukaksiossa tavarakasansa keskellä niin kauan kuin sielu sietää. Mutta lisää kimppakämppäjutuista ja ennen kaikkea uudesta duunista ensi kerralla.

Edit: Koska Aussi-seikkailu ei ole täydellinen ilman pientä sekoilua, kämppäasioissa tuli parin päivän jälkeen pieniä mutkia matkaan, mutta niistä sitten ensi jaksossa, toivottavasti mutkat suoristuvat siihen mennessä! No delays -blogissa verrattiin oivaltavasti backpacker-elämää videopeliin, jossa yrittää päästä seuraavalle tasolle ja valintoja sekä varasuunnitelmia pitää tehdä jatkuvasti – mihin kannattaa käyttää aikansa, rahansa, wifinsä tai mobiilidatansa? Mikä on energiataso ja elämien määrä? Samaa peliä tässä pelataan ja palasia siirrellään ja muutellaan. Tai kootaan loputonta Rubiikin kuutiota. Jos ei muuta, täällä on ainakin oppinut jonkinlaisen tyyneyden, jos jokin asia ei mene ihan niin kuin luuli; sitä vaan sanoo mielessään että ok, nyt kävi näin ja keksii jotain muuta, jonkin ratkaisun tai vaihtoehdon tai konstin. Ottaa asiat sellaisena kuin ne tulee vastaan ja on varma että aina kyhää lennosta jonkin suunnitelma Ö:n, jolla päästä juuri sille seuraavalle Working Holiday -pelin tasolle. Mikä taso se sitten ikinä onkaan. Monesti avoimuus ja omasta tilanteesta puhuminen ihmisille auttaa, oli sitten kyse reissaamisesta, muuttamisesta tai työnhausta, sillä usein joku uusi tuttavuus voi keksiä kulloisenkin haasteeseen uuden ratkaisun ja kas, sattumalta palaset loksahtavat kohdalleen kun on oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Ei liity mitenkään mihinkään mutta P.S.: Sain luettua hostellihyllyn helmen, Juha Vuorisen Veljekset Vaselin-kirjan ja aivot narikkaan-odotukset täyttyivät. Kyseessä oli nimensä ja takakantensa lupauksen mukaisesti huonon maun kirja, jolle ei voi kuin nauraa, kunnes ällöttää – en kuitenkaan ottanut omaksi, vaan jätin hyllyyn seuraavan maanmieheni riemuksi.  Jatkoin siis Wolf of Wall Streetin sikailuromaanilinjalla. WoWS kävi kaupaksi, kun sen book swapping-hengessä kirjahyllyyn jätin, se oli hävinnyt heti seuraavana päivänä. Wall Street-kirjassa muuten kerrottiin Steve Maddenista ja sen kengistä, joiden lanseerausbisneksessä tämä kirjan päähenkilö eli Wolf oli mukana kultaisella 90-luvulla. En ollut ikinä kuullutkaan koko Steve Madden -merkistä, eikä mulla ollut mitään hajua miltä ne kengät näyttävät, mutta eikös mun tyylikkäällä huonekämppiksellä ole vaatekaapissaan Maddenin kenkäkassi. Gotta love arkipäivän intertekstuaalisuus.