Mitä oivalsin Jani Toivolan Kirja tytölleni -kirjasta, tai: miksi elämäkerrat ja self-helpit ovat parhaita äänikirjoja

Kirja tytölleni on parhaita lyhyen äänikirjaurani aikana lukemiani kuuntelemiani (!) kirjoja koska:

– Jani Toivola lukee kirjoittamaansa kirjaa itse 

– Toivolalla on erittäin miellyttävä ääni ja huomaa, että hän on äänenkäytön ammattilainen

– samoista syystä myös Maria Veitolan Veitola on yksi parhaista äänikirjoista 

Toivolan kirja kolahtaisi varmasti vielä paremmin, jos olisi perheellinen ihminen, mutta paljon tarttumapintaa ja oivalluksia se tarjosi nytkin. Olisi kiinnostavaa myös lukea kirja myöhemmin (ja kuulla Toivolan ääni päässään).

Mitä Kirja tytölleni -kirjasta jäi mieleen:

• Yksi kirjan viesteistä on. että pitäisi olla monenlaisia perheen malleja ja tapoja olla perhe. Tämä voisi vähentää yksinäisyyttä. En voisi olla enempää samaa mieltä; tuntuu että Suomessa konsensus on yhä se yksinpuurtaminen ja ydinperhe on se pyhä ihanteensa, yksikkönsä ja kuplansa, jota ei haluta rikkoa. Joskus kyllä voisi. Esimerkiksi joulua voitaisiin viettää joskus muunkin kuin oman ydinperheen kesken, ja kutsua ystäviäkin joulupöytään, ilman että tulisi oloa että nyt rikkoo jonkun perheen omia juttuja. Kun perheen sisäistä muuria uskaltaa joskus rikkoa, uskaltaa myös pyytää apua. Toivola muuttaa kirjassaan tyttärensä kanssa kuuden aikuisen kommuuniin, mikä kuulostaa aika ihanteelliselta, jos sen vaan saa toimimaan – erityisesti jos riidoissa on mahdollista olla paikalla ulkopuolinen erotuomari. Luulisi, että yhteisömäisyys, sosiaalisuuteen kasvaminen ja erilaisten, turvallisten aikuisten kohtaaminen arjessa olisi hyväksi lapsellekin.

 

• Tarvitsemme ylipäätään muitakin perheen (ja perheasumisen) malleja kuin se tavallinen heteronormatiivinen ydinperhe, missä on isä, äiti ja kaksi lasta (+ omakotitalo=. Ehkäpä siten – ja toki ennen kaikkea perhepolitiikalla – saataisiin myös syntyvyys nousuun?

 

• Toivolan kuvaus homoparin kirkkohäistä (oletan kyseessä olevan Kai Sadinmaan vihkimä pari, ehkä se käykin kirjassa ilmi mutta meni ohi) on liikuttavin hääkuvaus vähään aikaan (ja melkein saa mut kiinnostumaan häiden pitämisestä)

 

• Toivola kertoo myös kiireestä ja läsnäolon taidosta, kun tavataan ystäviä ja halutaan kertoa omasta arjesta ja kuulumisista. Keskustelu ei ole todellista keskustelua, jos siinä odotetaan vain omaa puheenvuoroa ja muotoillaan sitä pääässä kun toinen puhuu. Se ei ole todellista keskustelua, läsnäoloa tai kuuntelua. Se on kilpailua siitä, kuka saa puhua. Kuka saa suunvuoron. Kuka saa tilaa. Ei todellista dialogia. Pitäisi siis antaa keskustelukumppanin puhua rauhassa, ennen kuin kiirehtii sanomaan omaa osuuttaan.

 

• Mitä useammin kysyy muilta lupaa tehdä asioita, sitä hankalampaa itsensä toteuttaminen on

 

• ”Ihminen on niin valtavan kaunis kun uskaltaa näyttää itsensä”

 

• Rauha tulee siitä että pysähtyy hetkeksi joka päivä ennen seuraavaa siirtymää ja miettii, mitkä asiat rentouttavat. Yksinhuoltajan on huomattava, milloin on rauhallinen hetki tehdä itselle rentouttavia asioita ja tarttua niihin hetkiin – ei odottaa omaa aikaa.

 

• Sydämen auki pitäminen ja avoimuus on vähemmän kivuliasta kuin sydämen kiinni pitäminen.

P.S. Miksi elämäkerrat ja self helpit ovat parhaita äänikirjoja: en osaa sanoa. Ainakin jos elämäkerran tai kirjan kirjoittaja lukee kirjaansa itse (kuten myös Maaret Kallio), kirja on ihan eri tavalla autenttisen oloista tarinankerrontaa ja tuntuu että kirjoittaja tai kirjan päähenkilö, jonka tarinaa kerrotaan, puhuu suoraan mulle. Jos yritän kuunnella romaaneja, huomaan että ajatus harhailee. En pysy perässä. Alkaa väsyttää. Haluaisin kääntää sivua ja palata kohtaan uudestaan, enkä kelata ääninauhaa. Mutta ehkä mä opin.

P.P.S: Palasin koalablogiin, koska haluan jatkaa bloggaamista. Testaan, onko parempi jatkaa sitä täällä valmiilla pohjalla, yleisöllä ja jo kerran keksityllä hyvällä nimellä, vai uudella alustalla. Working on it!